Arne Dahlin rikosromaanin Rajamaat liepeessä totisesti hehkutetaan teoksen ansioita. Esimerkiksi Sydsvenskan on näköjään kirjoittanut, että se on kaikkien aikojen paras ruotsalainen rikosromaani! Se on paljon sanottu ottaen huomioon, etteivät ruotsalaisten saavutukset dekkaristeina ole heikoimmasta päästä.

Tartuinpa sitten uteliaana Dahlin teokseen - ja hämmästyin. Ajattelin, että  onpa  tyypillinen, melko kliseinen dekkari. On nerokas rikopoliisi Berger, jolla on kupruja henkilökohtaisessa elämässään. Tietenkin hänellä on kränää esimiehensä ja järjestelmän  kanssa, eikä hän tietenkään tottele käskyjä vaan operoi jossain harmaalla alueella lain ja laittomuuden välissä. Tottahan toki hänen oikea kätensä on terävä nainen, ja muutama muukin nainen on keskeisessä roolissa teoksen henkilögalleriassa. Myös Bergerin jahtaama konna on lahjakkuus alallaan, ja hänellä tuntuu olevan jotain nimenomaan Bergeriä vastaan. Hän on siepannut seitsemän murrosikäistä tyttöä ja jättää rikospaikoille pienen kellokoneiston rattaan Bergerin löydettäväksi. 

Joopa joo. Välillä teos tuntui suorastaan naiivilta. Yritin kuitenkin suhtautua positiivisesti. Rikosromaaneja, tv-sarjoja ja elokuvia suolletaan markkinoille solkenaan. Ei varmaankaan ole helppoa keksiä jotain omaperäistä ja samalla - genren rajoissa - uskottavaa. Kun olin haukotellut kirjan parissa jonnekin puoliväliin tai vähän  yli,  havahduin kuitenkin  siihen, että olin alkanut lukea sitä tarkkaavaisemmin. Se imaisi kuin imaisikin mukaansa. Rajamaat osoittautui kelpo dekkariksi. Ruotsin paras se mielestäni ole. Muutamia parempia tulee vaivatta mieleen,  vaikka en ole lukenut ruotsalaisia dekkareita mitenkään kattavasti.