Iiro Viinanen: Vaaran vuodet 1991 - 1995; Muistelmia ja päiväkirjamerkintöjä 

Iiro Viinanen oli valtiovarainministeri 90-alussa, jolloin Suomen talous oli edellisen kerran kuralla. Viinanen oli vaikeassa saumassa ja paljon vartijana. Joten kuten Suomi vedettiin suosta, mutta tunnetuin seurauksin: moni yritys meni konkkaan ja yksityishenkilötkin joutuivat talousvaikeuksiin. Henkilökohtaisesti muistan nämä vuodet siitä, että asuntolainan korko, joka oli jo otettaessa n. 10%, nousi n. 16%:iin! 

Viinanen jakelee kitkeriä kommentteja useista muista sen ajan toimijoista, joista osa on vieläkin remmissä, kuten Mauri Pekkarinen, Pertti Salolainen ja Paavo Väyrynen. Viinasen kirjaa esiteltiin laajasti tuoreeltaan. Luulisi, että se on kiinnostanut nykypäättäjiä, jotka painivat samankaltaisten ongelmien parissa kuin Viinanen & hallitus aikoinaan. Erona on mm. se, ettei devalvaatiota voi nyt käyttää talouden tervehdyttämisen keinona.

Matti Kääriäinen: Kehitysavun kirous

Kääriäisen kehitysapuun kriittisesti suhtautuva teoskin sai kohtalaisesti julkisuutta ilmestyessään. Keskustelu jäi mielestäni kuitenkin aika vaisuksi. Ikänsä kehitysavun parissa toiminut Kääriäinen tuntee asian, josta kirjoittaa. Hänen kritiikkinsä kohdistuu kehitysavun tehottomuuteen, siihen että panostuksilla on saatu aikaan liian vähän myönteistä kehitystä, ellei suorastaan vaikutettu siihen kielteisesti. Kääriäinen ei vastusta kaikkea kehitysapua vaan vaatii siltä mitattavissa olevaa vaikuttavuutta ja avun väärän suuntaamisen ja sen väärinkäyttämisen lopettamista.

Aila Lavaste: Vieraassa takissa

Dramaturgi, teatterinjohtaja Aila Lavaste kirjoittaa työstään teatterinjohtajana Kajaanin ja Jyväskylän kaupunginteattereissa. Hän on myös haastatellut laajaa joukkoa kollegoitaan. Vaikka kyse on teatterista, kirja kertoo paljon johtamisen vaikeuksista yleiselläkin tasolla, joten teosta voi suositella muunkinlaisissa johtotehtävissä toimiville kuten myös alaisille. Lavastekin kiinnittää huomiota alainen-sanaan. Se ei tunnu oikein luontevalta ja tuo mieleen alamaisen ja alamaisuuden, johon nykyihminen ei mielellään taivu. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että työpaikalla on pomo tai pomoja, joilla on työnjohdollista ja muuta valtaa ja  alaisia, joiden joukkoon pomo ei kuulu.

Lavasteen teos eroaa huomattavasti Viinasen ja Kääriäisen kirjoista siinä, että päinvastoin kuin kaikessa "oikeassa olleet"  herrat, Lavaste suhtautuu omaan toimintaansa kriittisesti. Ajattelin usein, että Lavasteen itsekritiikki on suorastaan ylitunnollista oman itsen ruoskintaa. Sellaisena se kuitenkin on myös rohkeaa. Aina olisi helpompi nähdä itsensä vain olosuhteiden uhrina ja oma mahdollinen taitamattomuus toisten pyttymäisyytenä. Lavasteen kujanjuoksu päättyi katkeraan eroon johtajan tehtävästä, mutta katkeruutta Lavaste kertoo pyrkineensä välttämään teosta kirjoittaessaan - ja on siinä onnistunut. Ponnistelua se on varmaan vaatinut.