Minulta on kysytty, olenko ahne, kun ainoana meistä havaneeseista viitsin ruveta repimään auki joululahjapakettiamme. En ole, mutta en ole myöskään niin hölmö, etten käyttäisi hyväkseni tilaisuutta saada jotain naposteltavaa. Ajatellaanpa vaikka tilannetta, että pack leaderimme, liiteri kuten sitä nykyään nimitämme, tuo nolo narisija, palaa kauppareissulta ja laskee muovikassit lattialle riisuakseen päällysvaatteet. Siihen saumaan on hyvä iskeä! Sekunti ja olen paikantanut jauhelihapaketin, toinen ja olen repinyt auki muovikalvon, kolmas ja olen haukannut pari suullista jauhelihaa. Silloin liiteri jo kääntyykin ja tempaa kassin pois ulottuviltani. Sitten seuraa tietysti rähjäystä: jauheliha on olevinaan pilalla ja kelpaa enää vain meille koirille. No, voisiko paremmin käydä?
 
Muka vahingosta viisastuneena narisija viekin nykyään kassit keittiön tuolille. En jäänyt neuvottomaksi vaan nyhtäisin kerrankin kassin lattialle. Kyllähän se vähän rysähti, mutta vain yksi kananmuna meni rikki ja viilipurkin kansi repesi. Siitä yritin lipittää niin paljon viiliä kuin kerkesin ennen kuin liiteri ehtisi paikalle päsmäröimään. Sanomattakin selvää, että räpätystä riitti.

Pyyhkeitä sain myös siitä, kun kiipesin tuolin kautta pöydälle tutkimaan tarjoilua. Nykyään tuolit asetellaan sillä tavalla, ettei tämä onnistu. Tässä asiassa kaipaan hengenheimolaistani Windy-setteriä. Windy-vainaahan oli riittävän kookas ulottuakseen pöydälle tuosta vaan. Ei se meille havaneeseille mitään antanut, jos onnistui jotain pöydältä nappaamaan, mutta oli hauska seurata liiterin kiukkua, kun se huomasi Windyn aikaansaannokset. Hähhää! 

Nolo narisija myös vahtii, että meidän havojen paino pysyy kurissa. Omaa painoaan se ei kyllä saa pysymään aisoissa vaan laihduttaa ja lihoo, laihduttaa ja lihoo kuten kunnon jojon kuuluukin tehdä. Enivei, silloin tällöin meidät laitetaan vaa'alle, jossa pitäisi pysyä liikkumatta. En uhallakaan pysy, vaan yritän heilumalla sotkea lukemat. Ehkä liiteri ei silloin huomaa, että saatan olla hiukka pyylevä. Kerran ketkuilin niin kauan, että liiteri laittoi minut kassiin ja punnitsi vanhalla kalavaa'alla. Noloa! Olenko jokin hauki? Myös inhoamani eläinlääkärin vastaanoton eteisessä on iso vaaka. Turha pyristellä, sille joutuu aina seisoskelemaan. Liiterin tähtihetki on sitten se, kun eläinlääkäri kehuu, että olemme sopivan timmissä kunnossa. Ilonsa kullakin!