Raviurheilun toimijat ovat huolissaan lajin tulevaisuudesta, syystäkin. Erilaisissa työryhmissä yritetään keksiä keinoja alan pelastamiseksi. Aika takkuiselta vaikuttaa. Jos ajattelen esimerkiksi omaa sukulais- ja tuttavapiiriä, on vaikea uskoa, että sieltä löytyisi uusia raviurheilun harrastajia millekään tasolle tai osa-alueelle. He ovat enimmäkseen koulutettuja kaupunkilaisia, joilla ei ole minkäänlaisia kytköksiä hevosiin. Kaikki varmaan olisivat sitä mieltä, että hevonen on hieno eläin, mutta so what?

Raviurheilun tulevaisuutta rasittavat ulkopuolisen silmin ainakin seuraavat ongelmat:

1. Tuote (ravikilpailut) on huono

Raviurheilulla on muutama kruununjalokivi, kirkkaimpana timanttina kuninkuusravit. Tavalliset ravit, lauantairavit mukaan lukien, on kuitenkin pitkäveteinen, hitaasti etenevä tapahtuma. Osittain se johtuu toiminnan luonteesta: hevoset juoksevat muutaman minuutin, sitten seuraa pitkähkö tauko, sitten juostaan, ja taas odotellaan. Nytkähdellen madellaan eteenpäin kohti päivän kiinnostavimpia   lähtöjä, jotka ovat ravien lopussa, jos mitään kiinnostavaa edes on tarjolla. Ero on suuri verrattuna esimerkiksi jääkiekko-otteluun, jossa on  koko ajan säpinää ottelutaukoja lukuun ottamatta.

Tylsyyttä lisää myös nykyinen ajokulttuuri: kourallinen ammattikuskeja ajaa kaikki vähänkään merkittävämmät lähdöt ja suuren osan muistakin. Hevosesta ja kuskista ei myöskään nykyään muodostu  maallikonkin tunnistamaa parivaljakkoa, jonka menestymistä voisi seurata. Viimeisin lajissaan on Venice & Forss. Tällä kombolla oli edes jonkinlaista tunnettuutta lajin ulkopuolella, Venicen ansiosta, toki. En myöskään usko, että kuskeista voisi tuotteistaa suurta yleisöä kiinnostavia staroja; raviurheiu ei ole formulaa. 

Kiinnostavuutta eivät lisää myöskään ainaiset tusinahevosten 2100 metrin ryhmäajot, joissa ajetaan kilpaa alussa ja lopussa. Välillä hölkätään, ja mukana juoksentelee myös niitä, joille annetaan nätti juoksu tai juostaan valmistava startti tai  rakennetaan hevosta tai ei muuten vain yritetä "liikaa" takarivin lähtöpaikalta, sekä niitä valjakoita, joille tärkeintä näyttäisi olevan häiritsevä taktikointi jopa oman menestyksen kustannuksella tai sen "kompensoimiseksi". Boring. (Kyllä ennenvanhaan ajettiin kilpaa eikä meinattu:)

2. Vuodenajat lisäävät haastetta

Raveja ajetaan ympäri vuoden, mutta suurin osa vuodesta on kelien vuoksi niin ankeaa, ettei radalle viitsi lähteä juuri kukaan. En usko, että tälle on mitään tehtävissä. Kesällä tavallisiin eli tylsiin raveihin voisi lähteä piknik-mielessä, jos kerrankin sattuisi se lämmin ja sateeton sää. Useimmiten ei satu. Mutta kuinka moni rata tarjoaa mahdollisuudet mukavaan oleiluun? En tiedä, koska tunnen vain muutaman radan koiranäyttelyiden kautta. Silloinhan yleensä pääsee radan  keskialueellekin, mikä ei ole ravien aikaan mahdollista. Ja saako raveihin edes viedä omia eväitä ja juomia? Jostain juuri luin, että kunkkareissa tämä olisi kiellettyä? Niin tai näin, muutama kesäinen piknik-päivä ei tietenkään raveja pelasta.

3. Pelaaminen on liian vaikeaa

Vedonlyönti on raviurheilun rahoitukselle elintärkeää. Uusia pelaajia pitäisikin saada alan rahoittajiksi vaikka kirveensilmästä, mutta mitä asian hyväksi on tehty? Kenties jotain, mutta en ole sattunut kuulemaan mitä.Totoaminen on pystymetsäläiselle vaikeaa, jos lähdetään siltä tasolta, että jo lähtölista on  hepreaa. Tuurilla voi jotain voittaakin, mutta niin voi lotossakin, jota  kaikki osaavat pelata. Sitä paitsi kaikenlainen  pelaaminen on yhteiskunnallisesti vastatuulessa, koska  on havaittu, että sitä harrastavat ennen kaikkea vähävaraiset. Niinpä pelaamista pyritään rajoittamaan eikä lisäämään. 

4. Maaseutu tyhjenee

Elinkeinorakenteen muutokselle ja kaupungistumiselle ei mahda mitään. Ja kun ei ole ihmisiä, ei ole myöskään harrastajia. Tarkoitan sitä ruohonjuuritasoa, jossa omistetaan muutama hevonen, kenties pienessä kimpassa tuttujen kanssa, ja raviurheilu  on pikemminkin harrastus kuin ammatti tai tulonlähde. Hevoset juoksevat pääasiassa iltaraveissa, lounareissa ja kesäradoilla. Jo T76-tasolle pääseminen tuntuu saavutukselta. Joskus pikku talliin osuu menestyjä, mikä motivoi muitakin yrittämään. Katoavaa kansanperinnettä? Valmennuksen ja ohjastamisen ammattimaistuminen on toki kehitystä ja useimmiten myös menestymisen edellytys. Vaikka  se nostaa tasoa, se ei kuitenkaan lisää volyymia. Hevosten vähenemisellä on puolestaan monenlaisia seurannaisvaikutuksia.

5. Liian kallis harrastus

Kaupunkilaisten pitäisi siis korvata maaseudun asukkaat hevosen omistajina. Paljonko he olisivat valmiit maksamaan harrastuksestaan? Hevosen hinta riippuu sen laadusta, vaikka joskus voi tuurillakin saada menestyjän: voitokas Graceful Swamp oli halpa varsa. Sitä paitsi kaikista lupaavistakaan varsoista ei tule menestyjiä. Ylläpito ja valmennus  ammattitallilla maksanee n. 1000 - 1500 €/kk. Kuinka paljon meillä on ihmisiä, joilla on varaa ja halua näihin satsauksiin? Tuskin joukoittain. Ratkaisu voisi löytyä  kimppaomistamisesta. Ainakin pienehköt kimpat koottaneen tutuista ja tutuntutuista. Onko niissä sijaa kaupunkilaisille keltanokille? Eppäilen. Suuriin kimppoihin varmaan mahtuisi; eiväthän useimpien liigahevosten kimpatkaan ole loppuunmyytyjä. Paitsi että suurin osa kaupunkilaisista ei ole koskaan kuullutkaan mistään hevoskimpoista.

6. Kulttuurit törmäävät?

Jos se koulutettu kaupunkilainen  nyt kumminkin eksyy hevosporukoihin, edessä on helposti kulttuurien törmäys. Hän on tottunut vaatimaan laadukasta palvelua vastineeksi rahoistaan,  kyseenalaistamaan sekä tinkaamaan perusteluja.  Tätä pitää sietää. Se ei kelpaa, että vähintään rivien välistä paistaa asenne piruako se sinulle kuuluu. Ymmärrettävästi valmentajalla on tuskin aikaa jankata asioita joka omistajan kanssa, jolloin kimpanvetäjän rooli korostuu. Heille taitaa olla jonkinlaista koulutusta? Ellei ole, vähintään verkkokurssi pitäisi panna pystyyn. Niin, myös peruskäytöstapojen pitäisi olla hallinnassa. Enkä nyt tarkoita mitään hienosäätöä, kuka ojentaakaan kätensä ensin tervehdykseen tai muuta  niuhotusta.

7. Omistajien turha joukko?

Äkkiväärää omistajaa saattaa myös oudoksuttaa omistajan roolin häivyttäminen, hänhän sentään ON omistaja. Hevosista kuitenkin puhutaan valmentajan hevosina - Nurmoksen Hachiko De Veluwe - tai kuskin kautta - Kontion HDV. Kuka tämän hevosen omistaa? En minä vaan tiedä. Toki tämä johtuu pääsosin siitä, että mediassa käytäntö on kätevä, että kaikki omistajat  eivät kenties edes halua julkisuutta, että isompien kimppojen omistajien luetteleminen olisi työlästä eikä kimpan nimi toisaalta kerro mitään. Mutta kuitenkin: ellei ole omistajia, ei ole raviurheilua. Kannattaaisiko heitä sentään vähän enemmän nostaa esiin, ennen kuin he lyövät hanskat tiskiin? Ja vähän enemmän huomiota myös kasvattajiin, kiitos, muulloinkin kasvattajakilpailujen yhteydessä! Vai tietääkö joku lajin ulkopuolinen, kuka on esimerkiksi Venicen kasvattaja? Minä en. (Toki osaan katsoa sen Hippoksen tietokannasta.)

8. Eläimen asema muuttuu

Eläin on nykyään hän, mitä tosin itse inhoan. Joka tapauksessa suhtautuminen eläimiin muuttuu koko ajan. Tähän kehitykseen reagoidaan raviurheilussa etanan vauhdilla. Yhä vain hevosta lyödään kuin vierasta sikaa loppusuoralla varsinkin, kun ajetaan isosta rahasta; sehän on vain merkinantoa... Kuski saa sakot, ja sepä siitä. Kengittä saa ajaa. Lähdön jälkeen sitten selitellään, että ei pärjätty kun hevonen lopussa vähän arkoi kavioitaan; ei ole ratamestari saanut radan pintaa kuntoon, kele. Ja suussako kuolainten aiheuttamia vaurioita? Nooh, luonnosta vieraantuneet kapunkilaiset ne vain urputtavat mokomasta asiasta.

Suuri osa hevosista ei tervettä päivää näe. Hankkarit paukkuvat. Irtopaloja leikataan. Laseroidaan, kylmätään,  pliistrataan ja hierotaan. Kaikki kikkakolmoset otetaan käyttöön, jotta saataisiin hevonen takaisin radalle. Tämän voi toki nähdä hevosen hyvänä hoitona. Mutta miksi se on tarpeen? Siksi että raviurheilu on hevoselle raskasta, kuluttavaa. Hevosen odotetaan juoksevan rahaa ja tuottavan elämyksiä. Onko hyväksyttävää, että se tekee tämän terveytensä kustannuksella? Uusittavaan eläinsuojelulakiin toivotaan mainintaa eläimen itseisarvosta. Mitä tämä merkitsee raviurheilun kannalta vai merkitseekö mitään?

9. Kasvatus ei saa aikaan kansainvälisiä menestyjiä ja laji pysyy pimennossa

Charme Asserdalin (taustaltaan ruotsalainen, muistaakseni) ajoista eli vuosikymmenet Suomen raviurheiluun on odotettu uutta menestyjää kansainväliselle tasolle. Turhaan. Kansainvälinen taso on Suomen hevoskasvatukselle kuin horisonttiviiva: se etääntyy sitä mukaa kuin sitä lähestytään. Kansainvälisellä tasolla menestyvät HEVOSET olisivat kuitenkin ainoa keino kiinnittää  suuren yleisön huomiota raviurheiluun. 

Raviurheilulla on muutenkin vaikeuksia murtautua julkisuuteen. Alan sisältä jankataan, miten hieno laji on,  asia pitäisi vain osata kertoa ulkopuolisille. Siinäpä onkin tekemistä, varsinkin kun ne ulkopuoliset eivät pureksimatta niele syöttiä. Anyway, suuristakin raveista on esimerkiksi Urheiluruudussa jokin lyhyt välähdys, jos sitäkään. Maakuntalehdet kirjoittavat raveista jonkin verran, Hesari olemattoman vähän vaikka julkaiseekin muuten laajoja juttuja hevosista. Ja kuinka moni alan ulkopuolinen tietää, että kaikki ravit voi katsoa netistä? Käsi pystyyn! Eikö nouse käsiä? Sitähän minäkin.

10. Raviurheilun julkisuuskuva on tunkkainen

Hipposkin korostaa nykyään avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Jotain on ehkä opittukin. Esimerkiksi kun hevonen  kuolee radalle, julkaistaan asiasta lyhyt tiedote. Se on tietenkin parempi toimintatapa kuin vaikeneminen, mikä lisää aina kierroksia huhumyllyyn. Tänä ja viime vuonna on eniten  kuitenkin puhuttanut ns. tunnistusskandaali, joka on itsessään surkea ja myös surkeasti hoideltu keissi eikä todista hyvää raviurheulun toimintakulttuurista. Raviurheilulle onneksi useimmat suomalaiset eivät tosin ole kuulleetkaan asiasta. Ei kiinnosta! Mutta kuka haluaa liittyä sekalaisten suhmuroijien epämääräiseen joukkoon? Ai että raviurheilijat eivät ole sellaisia? No kirkastakaapa sitten raviurheilun julkisuuskuva ennen kuin on liian myöhäistä.