Tekisi mieli kirjoittaa säätilasta: juuri nyt, 11.7. klo 19.54 sataa ravakasti vettä ja lämpötila on 8,5 astetta. En kuitenkaan kirjoita, koska olen kai joskus luvannut, että en märehdi tässä blogissa säätä. Niinpä sanon pitkästä aikaa muutaman sanasen parista kirjasta.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

En ole aikaisemmin lukenut ainoatakaan Hanna-Riikka Kuisman kirjoittamaa teosta. Olisi varmaan kannattanut.

Kerrostalo on jytäkkä kertomus lähiöstä, jota asuttavat huono-osaiset: on  narkkareita ja diilereitä, linnakundeja milloin lusimassa, milloin vapaana, työttömiä, huoria ja mt-ongelmaisia, muuten vain köyhiä ja jokunen töissäkin. Huono-osaisuus on ylisukupolvista. Äiti ja tytär laittautuvat yhdessä lähiön räkälään. Nuori mies, jonka äiti on hypännyt katolta, käy terapiassa pystyäkseen liikkumaan ihmisten ilmoilla. Linnasta palanneella miehellä, kaksoismurhaajalla, on lapsia siellä täällä. Alimmalla tasolla ovat asunnoista häädetyt alkoholistit, nistit ja sekakäyttäjät, jotka asuvat sillan alla. Heitä siedetään, koska heistäkin joku hyötyy. Teoksen henkilöt ovat niitä ihmisiä, joita nimitämme syrjäytyneiksi.  Nimitystä on syystä arvosteltu. Tilalle tarjottu syrjäytetyt on vähemmän leimaava, mutta tuntuu kankealta.

Lähiön alue on aidattu, eikä sieltä pääse edes pois ilman avaimia. Talot omistaa kansainvälinen sijoitusyhtiö, joka määrää, miten alueella pitää toimia. Sitä valvotaan. Kuria pitävät myös konnat. Toisaalta alueella on myös yhteisöllisyyttä, tosin vain sallituissa rajoissa, joista asukkaat eivät itse päätä. Mutta vastarintaakin on, ja hentoa pyrkimystä muuttaa elämän suuntaa. Lopulta löytyvät myös keinot vastarinnan  toteuttamiseksi. Siinä eivät auta muskelit tai aseet vaan tietotekniikka.

Merete Mazzarella: Alma, edelläkävijän tarina

Merete Mazzarellan Alma, edelläkävijän tarina kertoo historiallisesta henkilöstä nimeltään Alma Söderhjelm. Eletään vuotta 1949, jolloin 78-vuotias Alma tekee kuolemaa ruotsalaisessa hoitokodissa ja muistelee elämäänsä. Syntyjään  hän oli suomalainen. Viipurislaistyttö taisteli ensin itsensä ylioppilaaksi, sitten yliopiston opiskelijaksi ja väitteli lopulta filosofian tohtoriksi. Kaikki tämä oli naiselle poikkeuksellista; Alma suoriutui urakastaan ensimmäisten joukossa. Hän oli todellakin edelläkävijä.

Fiktiivinen Alma toteaa, että hänen perheensä tytöt luokiteltiin kauniisiin ja rumiin mutta älykkäisiin. Hän kuului mielestään jälkimmäisiin. Alma ei koskaan avioitunut; miehiä hänellä kyllä oli. Hänelle sopi enemmän tai vähemmän vapaa rakkaus - vai oliko sen pakko sopia? Uran ja perheen yhteen sovittaminenkin olisi  ollut  Alman elinaikana  pioneerityötä, mutta siihen ei edes Alma kyennyt. 

Mazarella toteaa teoksen jälkisanoissa, että Alma on hänelle hengenheimolainen (En ole varma, käyttääkö hän juuri tätä sanaa; en voi enää tarkistaa.)  Se on joka tapauksessa helppo uskoa sen perusteella, mitä me lukijat tiedämme Mazarellan urasta ja kaunokirjallisesta tuotannosta. Itse asiassa Mazarella käsittelee Alman kautta myös naisten asemaa nykyään ja uskoakseni luotaa sen avulla myös omaa uraansa ja elämäänsä.

Nämä historiallisten henkilöiden ympärille kehrätyt romaanit ovat tulleet suosituiksi.  En ole niiden varaukseton ihailija, mutta pidin Almasta. Almassa on samaa iän kypsyttämää illuusiottomuutta, selvänäköisyyttä ja suorasukaisuutta kuin  leskikreivitär Granthamissa. (Aivan - olen katsonut Downton Abbeyn uusintaa:) Vanhojen naisten ei  tarvitse enää miellyttää ketään, joten he ovat otollista materiaalia kirjailijoille ja käsikirjoittajille.

Kirsti Ellilä: Lepra

Lainasin Kirsti Ellilän romaanin Lepra sen nimen perusteella; teoksen aihe kiinnosti. Minulle oli yllätys, että teoksen kuvaama lepraparantola sijaitsi Orivedellä. Olen aina kuvitellut, että Suomessa on ollut vain yksi lepraparantola jossain lounaissaaristossa. 

Lepran keskeinen henkilö, Matilda-niminen diakonissa  työskentelee  rankassa ympäristössä eli Dragsvikin vankileirillä, kun hänen siskonsa - niin ikään diakonissa - pyytää häntä tulemaan Oriveden parantolaan hänen tilalleen johtamaan laitosta. Käy ilmi, että Helmi-sisko epäilee saaneensa lepratartunnan, ja muutakin hämminkiä hänen elämässään on. Matilda paneutuu kaikella tarmollaan vaikeaksi osoittautuvaan työhön. Siinä sivussa hän joutuu miettimään tekemiään ratkaisuja: diakonissalta mm. edellytettiin naimattomuutta. 

Leprassa on paikoin yllättävää (tarkoituksellista?) kömpelyyttä, mutta kokonaisuutena ottaen se etenee luontevasti ja eristyneestä parantolayhteisöstä kehkeytyy uskottava kuva.