Antti Heikkisen esikoisteos Pihkatappi ilmestyi jo pari vuotta sitten. Se jäi silloin minulta lukematta, ei vähiten arvostelujen vuoksi, joissa kerrottiin, että Heikkinen käyttää teoksessaan Savon murretta. Olen umpisavolainen ja rakastan luonnollisessa puhetilanteessa käytettyä murretta. Sen sijaan jo erilaiset murteen puhumisen kilpailut ja esitykset saavat  ihon kananlihalle. Niille on usein tyypillistä  alleviivaava murteen liioittelu: huomaatteko, miten omituisia murresanoja olen löytänyt käyttööni ja miten mehevän muhevasti niillä herkuttelen. Kirjoitettu murre on vielä  kamalampaa. Sen lukeminen on usein työlästä, joskus sitä kirjoitetaan väärin eikä tavallinen kirjoitus oikeastaan pysty välittämään kaikkia murteen äänteellisiä vivahteita, mutta kukapa nyt foneettista kirjoitusta lukisi! 

Antti Heikkinen selviää murteen kirjoittamisesta kirjailijan kielikorvalla eli kaikella kunnialla. En silti pitänyt murteesta tässäkään teoksessa.

Pihkatapin päähenkilö ja Heikkisen alter ego on Jussi Taskinen, nuori mies joka haluaa tulla kirjailijaksi tai näyttelijäksi tai kummaksikin, vaikka isä tahtoisi hänestä maanviljelijää, jatkajaa kotitilan sukupolvien ketjuun. Jussi kirjoittaa esikoisteostaan ja kelaa sen vuoksi elämäänsä syntymästä reilun parinkympin ikään. Siinä sivussa hän tulee kertoneeksi sukulaisistaan ja naapuruston ihmisistä. He ovat tietenkin värikkäitä tyyppejä, sellaisia kuin kansankuvausten maalaiset ovat perinteisesti olleet. Tuloksena on Jussin kehityskertomus: näin minusta tuli minä. Kaipa kirjailijoiden on kirjoitettava tämä kasvutarinansa alta pois päästäkseen väljemmille vesille? 

Kiinnostuin Pihkatapista, koska teatteri tiedotti, että siitä dramatisoidaan ensi syksyksi näytelmä, jossa myös Antti Heikkisellä on rooli. Heikkinenhän on esiintynyt harrastelijateatterissa, joten näytteleminen ei ole hänelle vierasta. Ehkä Pihkatapin toivotaan vetävän teatteriin maaseudun ihmisiä, niitä joita koskettavat sukupolven vaihdokset, karjanpidon lopettaminen ja maaseudun autioituminen. Tämä kaikella kunnioituksella sanottuna, mutta minusta se tuntuu tylsänpuoleiselta. 

Heikkinen on kirjoittanut erinomaisesti menestyneen Juice-elämäkerran. Sen luen jahka ehdin. Juicen biisit ovat unohtumattomia. Olen kylläkin aina inhonnut Rakkauden ammattilaisen värssyä Hän sai ammatiksi rakkauden, mutta ei tee sitä työksi. Se on romanttista potaskaa. Annan sen Juicelle anteeksi, niin hienoja hänen sanoituksensa pääsiassa ovat. Häivynkin tästä laittamaan Juicea soimaan.