Svetlana Aleksijevits (jonka nimen pitäisi  päättyä suhuässään) on toissavuoden nobelisti. Ennen palkintoaan hän oli minulle tuntematon suuruus, ja hänen romaaninsakin luin vasta nyt. Sodalla ei ole naisen kasvoja on dokumenttiromaani. S. A. on haastatellut naisia, jotka osallistuivat toiseen maailmansotaan rintamalla, jopa etulinjassa. Haastattelut ovat karmaisevaa luettavaa. Sota ei ole kaunista! Naiset myös kertovat, miten heidän on pitänyt vaieta sotakokemuksistaan. Heitä on saatettu  syrjiä ja halveksua syystä, että ovat olleet sotimassa. Monet sanovat, että kesti 30 - 40 vuotta, ennen kuin he saivat mielestään ansaitsemaansa arvostusta, vaikka miesten sotaponnistuksia on kunnioitettu koko ajan. 

Monet ovat lähteneet sotaan hyvin nuorina,  16 - 18-vuotiaina. Olimme naiiveja, toteaa useampikin. Aluksi nuorimpia ei haluttu ottaa mukaan, mutta he kävivät yhä uudestaan pyytämässä, suorastaan vaatimassa mukaanpääsyä. Jotkut jopa karkasivat rintamalle. Siellä he eivät halunneet vain sairaanhoitotehtäviin tai viestintään, ei, piti ehdottomasti päästä tarkka-ampujaksi, pioneeriksi, lentäjäksi, panssarivaunun kuljettajaksi tai partisaaniksi. Miksi? Selitykseksi annetaan isänmaallisuus. On lapsesta saakka opittu, että isänmaa on kaikki kaikessa. Jos se on vaarassa, mikään uhraus ei ole liikaa.

Ja kyllähän nämä naiset olivat olleet käsittämättömän urhoollisia. Ehkäpä ne vähemmän urhoolliset eivät ole halunneet tulla haastatelluiksi?

Kirjassa on myös luku rakkaudesta rintamalla. Siitä kerrotaan varsin kainosti, kenties kaunistellen? Muutamat toteavat, että heidät saatettiin sodan jälkeen leimata "huonoiksi naisiksi", minkä he ovat kokeneet äärettömän loukkaavaksi sinniteltyään vuosikausia hengenvaarassa etulinjassa. Kotirintamalle jääneitä naisia  pidettiin  parempina, he olivat "oikeita naisia". 

S. A. on tietenkin valinnut ne tarinat, jotka haluaa teokseensa. Hänen otteensa näkyy myös kielessä: tyyli säilyy samanlaisena, vaikka kertoja vaihtuu. Mutta onko tämä kirja kaunokirjallisuutta ja onko genrellä jotain merkitystä? Lukukokemuksen kannalta ei ole; teos on vaikuttava ja sillä siisti. En kuitenkaan olisi antanut S. A:lle kaunokirjallisuuden Nobel-palkintoa, jos  asia olisi pitänyt päättää juuri tämän teoksen perusteella ja tietämättä, mitä muuta hän on kirjoittanut.