Eino Leino runoili aikoinaan nuo otsikon usein siteeratut säkeet. Onhan se nätisti sanottu, mutta en ole koskaan uskonut tätä näkemystä todeksi. Se on pään pistämistä pensaaseen, silmien sulkemista todellisuudelta. Kun esiteiniltä silpaistaan pois kivekset ja pakotetaan hänet syömään ne, se on pahuutta. Kun miesporukka raiskaa äidin ja tyttären ja isä ja veljet pakotetaan seuraamaan vierestä, jonka jälkeen heidät tapetaan ja naiset raastetaan mukaan,  se on pahuutta. Kun sairaala potilaineen poltetaan, koska se on "väärän"  järjestön ylläpitämä ja potilaatkin "vääriä", se pahuutta. Kun Breivik surmaa joukoittain nuoria ihmisia, se on pahuutta.

Kokonaan eri asia on, mikä tekee ihmisestä pahan. Geenit ja ympäristö yhdessä? Onko muita selityksiä olemassa? Olisiko painopiste kuitenkin jälkimmäisessä: hirveät kokemukset tuottavat hirviöitä, eivät kuitenkaan kaikista. Selvät mielisairaudet ovat oma maailmansa. Jos ihminen ei ymmärrä, mitä tekee, turha häntä on pahaksikaan leimata.

Pahuutta ei voi ulkoistaa. Se on keskuudessamme ja sisällämme sivistyksen ohuen pintakuoren alla. Kyllähän meillä riittää sössötystä postmodernista moniarvoisuudesta, mikä mukamas tekee hyvän ja pahan erottamisestakin mahdotonta. En väitä, että hyvän ja pahan erottaminen olisi aina helppoa tai ristiriidatonta, mutta tämän vaikeuden taakse on raukkamaista piiloutua. Pitää edes yrittää ja valita puolensa!

Tulipas varsinainen saarna tällä kertaa, mutta tulkoon. Viime aikoina lukemani kirjat ja Breivikin oikeudenkäynti varmaan aiheuttivat tämän purskahduksen.