Pistipä jostain aviisista silmään juttu koirahoitolasta, jossa koirat voivat myös opetella uimaan. Tästä asiasta minulla on omakohtaista kokemusta.

Elettiin huhtikuun loppua. Setterihupakko Wilma, ikää alun toista vuotta,  juoksenteli rannalla. Järvi oli vielä jäässä, mutta rannassa oli sula kaistale. Yhtä äkkiä Wilma päättääkin hypätä avoveden yli jäälle, jossa se oli tottunut kevättalvella juoksemaan. Onneksi hyppy ei onnistunut eikä Wilma näin ollen päässyt jäälle, vaan humpsahti veteen. Jos jää olisi aluksi kantanut mutta pettänyt kauempana rannasta, Wilmaa olisi ollut mahdotonta saada pois jäiden seasta.

Mutta mutta! Wilma yritti hypätä jäälle kivistä rakennetulta terassilta, jonka edessä on kevättulvan aikaan vettä kainaloihin asti, ja ranta syvenee nopeasti.  Ja kuinka ollakaan, kävi ilmi, ettei Wilma oikeastaan osaa uida. Se kyllä räpisköi vimmatusti mutta pyrki painumaan pinnan alle. Kammottavinta oli, että Wilma yritti ensin jäälle päin,  mutta kääntyi kun kiljuin kaikkia mahdollisia käskyjä kurkku suorana (ei muuten ollut järkevää käytöstä). Harkitsin jo järveen hyppäämistä, mutta sain kuitenkin kurotettua pannasta kiinni ja Wilman kuivalle maalle.

Edellisenä kesänä Wilma oli pentu eikä uinut ollenkaan, vaikka sen johtotähti noutaja Kata suorastaan asui vedessä. Tämä oli siis Wilman ensimmäinen, pakon sanelema uintiyritys. Huonosti sujui. Niinpä Wilma joutui vesien lämmettyä  uimakouluun. Laitoin pannan kaulaan ja houkuttelin, osittain lempeää väkivaltaa käyttäen vedin Wilman perässäni veteen. Niin kauan kuin tassut ylettivät pohjaan, no problem. Mutta sitten - voi järkytys - Wilma huomasikin, ettei jalkojen alla ollutkaan tukevaa maata, ja päätti kirjaimellisesti kiivetä syliini.  Hirveästi räpisköityään se laittoi etujalat kaulani ympärille ja yritti saada minusta tukea myös takajaloillaan. Tuloksena oli vaikuttavia naarmuja ja mustelmia, jotka kellanvihreiksi muuttuneina koristivat pitkään ihoani. Ei hyvä!

Ensimmäinen harjoitus opetti kuitenkin minulle pari asiaa. Ensinnäkin setterin uimaopettajalla on syytä olla vaatteet päällä (= vanha tuulipuku) ja kengät jalassa pysyäkseen paremmin pystyssä niljakkailla pohjakivillä. Toiseksi: setterin uimaongelmat näyttivät johtuvan siitä, ettei se liikuttanut takajalkojaan juuri ollenkaan mutta huitoi etujaloilla sitäkin enemmän ikään kuin pyrkisi nousemaan veden pinnalle kävelemään. Niinpä seuraavalla oppitunnilla käytiin tämän ongelman kimppuun. Setterin jalat irrotettiin taas uimaopettajan kaulasta ja se kuljetettiin niin syvälle, etteivät sen takajalat ylettäneet pohjaan, vaikka se seisoi vedessä lähes pystyssä. Sitten lähdettiin kohti rantaa siten, että takaosaa kannateltiin pyyhkeestä tehdyllä lenkillä, jolloin se pysyi normaalissa, vaakasuorassa uima-asennossa. Tässä asennossa se älysikin melko nopeasti ruveta heiluttamaan takajalkojaan paremmin. Tätä oivallusta vahvistettiin muutaman kerran uimalla paikallaan, siis pitämällä pannasta ja uimalenkistä kiinni. Kun liike näytti kyllin sujuvalta, setterin kanssa uitiin/kahlattiin rantaa kohti pitämällä kiinni hännän tyvestä - ja lopulta se sai uida rantaan omin neuvoin. Rannalla odotti aina palkka eli namipala. Setteri oli oppinut uimaan!

Wilman uimatyyli ei koskaan saavuttanut noutajan sulavuutta eikä muistuttanut cockerin iloisen ripeää etenemistä vaan säilyi koko sen elämän ajan pärskyttelevänä, mutta eipä se ollut vaarassa hukkuakaan. Jälkeenpäin ajattelin, että jonkinlaisten kellukkeiden avulla sen takaruumiin asennon  olisi  myös helposti voinut korjata; valmiita kelluntaliivejä ei koirille siihen aikaan muistaakseni vielä ollut olemassa. Niin tai näin, joka tapauksessa uimaopetus tuotti tulosta. Wilma on ainoa koirani, jolle olen joutunut opettamaan uimista, onneksi! Muun muassa pienet havaneesit ovat oikein näppäriä uimaan, vaikka tyytyvätkin enimmäkseen kahlailemaan. Poikkeus tästä on Tuisku-rouva, joka tulee veteen heti, jos ihmiset menevät uimaan ja lähtee uimaan jopa veneen perään. Se sattaa olla vaarallista, joten Tuisku joutuu tupaan, jossa se haukkuu harmistuneita vastalauseita.