Silloin tällöin tulee kirjaston hyllystä napattua kirja, josta ei etukäteen tiedä mitään. Usein ne jäävät kesken, toisinaan lykästää kuten nyt. Brittiläisen toimittajan Paula Hawkinsin esikoisteos Nainen junassa on yllättävän hyvä - miksi sen nyt luokittelisi - ei oikein dekkari mutta jonkin sortin jännitysromaani, mikä tosin tuntuu typerältä nimitykseltä. Liepeessä sitä nimitetään trilleriksi.

Henkilöt ovat Lontoon seutuvilla asuvia taviksia, kaksi pariskuntaa ja toisen miehen exä, lapseton, alkoholisoitunut, tasapainoton, työtön, entiseen mieheensä ripustautuva Rachel. Rachel katselee junan ikkunasta aikaisemman kotitalonsa ja sen lähinaapurin pihaan, toiseen katkerana ja mustasukkaisena, toiseen ruusunpunaisia kuvitelmia kehitellen. Sitten naapurin rouva Megan katoaa ja löytyy myöhemmin surmattuna ja maahan haudattuna. Rachel arvelee muistavansa katoamisillan tapahtumista jotain, mutta mitä? Sitä Rachel yrittää selvittää ja ajautuu yhä syvemmälle tapauksen syövereihin.

Rachel ei ole miellyttävä ihminen, mutta hänen hahmonsa on kiinnostava, taitavasti rakennettu ja uskottava. Tapahtumien edetessä paljastuvat  muiden henkilöiden, myös kuolleen Meganin, pimeät puolet, joita media innokkaasti repostelee. Rachel puolestaan kamppailee muistamisen ja muistojen kanssa: Ovatko hänen ex-miehensä Tomin kertomukset tosia? Miksi ne eivät siltä tunnu? Miksi hän ei itse muista, humalan takiako? Mikä auttaisi muistamaan, kentis hypnoosi?

Tässä kirjassa ei mässäillä omituisilla, sensaatiomaisilla rikoksilla. Ketään ei paloitella, kieliä ei katkota, silmiin ei kaadeta happoa eikä lapsia pidetä kellarissa seksiorjina. Ehkä kirjan teho perustuukin suurelta osin siihen, että lukijaa ei  kosiskella pöyristyttävyyksillä, vaan  alun perin tavallisilta vaikuttavat tyypit sotkevat asiansa ja vyyhteä yrittää selvittää kompasteleva, marginaaliin ajautumaisillaan oleva nainen, ei mikään sankarijournalisti tai tutkijanero.

Nainen junassa kannatti lukea. Suosittelen.