Muutama viikko sitten kaivelin muististani 10 romaania kommentoidakseni niitä lyhyesti. Nyt toistan homman, mutta kirjoja ei varmaan kerry kymmentä. Muutaman lukemisesta on jo kuukausia, joten jos tuntuu, että puhun  läpiä päähäni, toivon sen johtuvan ajan kulumisesta ja muistikuvien hapertumisesta.

Jari Lindström: Syvään päähän. Muistelmani  

Jari Lindströmin keväällä ilmestyneet muistelmat herättivät enimmäkseen myönteistä huomiota, eikä suotta. Lindström kertoo, miten hän eteni tehtaan lakkauttamisen vuoksi  työttömäksi jääneestä paperimiehestä kansanedustajuuden kautta ihmeelliseen kaksoisministerin (työ- ja oikeusministeri) pestiin ja perussuomalaisten hajoamisen kautta jälleen työttömäksi. Mielenkiintoista! Vain paikallisten eli Kouvolan seudun riitojen käsittely oli puuduttavaa, mutta niistähän sattoi pomppia yli. Timo Soinista olisi kyllä voinut irrota enemmän juttua.

Lindström on kirjoittanut teoksensa itse ilman haamukirjoittajaa, ainakin mediatietojen mukaan. Hän kirjoittaa selkeästi ja täsmallisesti ja otsikoi kirjan luvut erinomaisen havainnollisesti. Nostan hattua!

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä 

Järvikallaksen novellikokoelma oli ehdokkaana HS:n esikoisteosten kisassa ja tuli Rajamaan jälkeen toiseksi. Järvikallaksen varmaotteinen novellikoelma on aiheiltaan ja käsittelytavaltaan varsin perinteistä novelllistiikkaa, mutta tarvitseeko kaikkien mitään uudistajia ollakaan, ja vaikeaa ellei mahdotonta se olisikin. Järvikallas osaa asiansa. Kokoelmasta ei tule mieleen, että tässäpä nyt aloittelija kömmähtelee tekstinsä kanssa. Esikoiskirjailijat ovat yleensäkin nykyään  varsin valmiita. Johtuneeko kirjoittajakoulutuksesta vai kustannustoimittajien viitseliäisyydestä vai molemmista. 

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet 

En yleensä ole fantasian, vielä vähemmän scifin ystävä, mutta olen pitänyt Emmi Itärannan teoksista, varsinkin Teemestarin kirjasta. Sen tapahtumajuoni ei luisu niin sanoakseni liikaa edellä mainittujen genrejen alueelle.  Toivottavasti teoksesta tekeillä oleva elokuva onnistuu! Kudottujen kujien kaupunki jäi minulle vähän vieraammaksi, mutta ei niin paljon, että olisin jättänyt Itärannan uutuuden lukematta. Kuunpäivän kirjeissä lennellään avaruudessa. Maapallo on kurjassa kunnossa, mutta avaruuden siirtokunnat kukoistavat ja riistävät Maata. Tämän tilanteen aikovat kapinalliset aktivistit korjata. Maapallon pelastamiseen tarvitaan tieteellisiä innovaatioita. Niitä kehittelee salaa mm. Sol-niminen henkilö, jota etsii hänen kumppaninsa Lumi. Ihan lukemisen arvoinen romaani, mutta en varsinaisesti suosittele "tädeille".

Johannes Ekholm: Planet Fun Fun

Pidin Ekholmin romaanista Rakkaus niinku. Senpä vuoksi otin luettavaksi myös Planet Fun Funin. Kirjaa plaratessa oli kyllä tulla uskonpuute. Paljastui, että kirjassa on sälää, jota en kaipaa: kuvia, vaihtelevia fontteja yms. Päätin kuitenkin lukea ensimmäiset 50 sivua - ja melkeinpä innostuin. Nyt ei kirjoiteta sodasta tai 50-luvun maaseudusta, mitä en toki Ekholmilta olisi odottanutkaan. Ollaan siis nykyajassa ja taidepiireissä. Valokuvakeskuksen pihalla on peilitalo, johon joku rysäyttää autolla, mutta kuka ja miksi? Onko kyse vain mainoskikasta? Kommuunissa häärää anarkistiporukka.Toimittaja tutkii aktivistin hämärää kuolemaa. Energiajuomayhtiö Zalgo ajaa omia etujaan. Finlandia-palkinnon on saanut teos, jonka sivut ovat tyhjiä. Ehheh. Jossain vaiheessa ajattelin, että onpa vähän sekavaa, mutta sekavuus on hauskempaa kuin tylsä selkeys. 

Milja Sarkola: Pääomani 

Sarkolan romaanin minäkertoja on Sarkolan oloinen teatterin ammattilainen, nimeltään kuitenkin Cecilia. Hän kirjoittaa romaania, josta toteaa: I´m trying to desrcibe small evets in everyday life, much like my own, but the narrator is a very miserly, greedy, selfish person. I think I should fictionalize it a little more, so that people don´t think I´m that kind of a person. (--) I believe it´s a bit of taboo to talk about money on a personal level, how we justify our actions with it, when it comes to our personal economic situation.

Sitaatista näkyy muutama teoksen ominaisuus: Tekstissä käytetään suomea, ruotsia ja englantia, viimeksi mainittua sen vuoksi, että kertoja osallistuu taiteilijaresidenssiin USA:ssa. Teoksessa puhutaan rahasta. Kertoja esimerkiksi esittelee päiväkirjamerkintöinä tulonsa, lainansa ja niiden muutokset. Kritiikeissä on kiinnitetty tähän rahasta puhumiseen aika paljon huomiota. Minusta se ei ollut kovin mielenkiintoista. Kiinnostavampaa on päähenkilön kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma; rahaksihan senkin voi muuttaa. Kiinnostavampi on  myös päähenkilö itse, jota ei saisi pitää Milja Sarkolan alter egona vaikka kuitenkin pitää. Hauskan rasittava tyyppi töksäyttelevässä tosikkoudessaan ja yläluokkaisessa syyllisyydentunnossaan. Juu, ahistaa. En ihmetellyt, että mies otti ja lähti.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Evelyn on tapettu. Joku tyyppi jonka nimeä en enää muista, joutuu selvittelemään Evelynin kuolemaa. Varsinainen idea on siinä, että tämä henkilö joutuu tahtomattaan  ikään kuin asumaan seitsemän eri henkilön kehossa vuorokauden ajan. Ideassa on toki omaperäisyyttä, mutta juoni vaatii  lukijalta tarkkaavaisuutta. On pysyttävä kärryillä,  kuka kukin on ja missä nyt mennään. Huomasin aika pian, ettei minua kiinnosta pätkääkään, mitä Evelynille oli tapahtunut. Niinpä siirryin vähitellen silmäilevään lukemiseen ja lopulta harppasin kirjan loppuun saadakseni kuitenkin tietää, mitä. Turtonin kirja on käsittääkseni ns. menestysteos, mutta minuun se ei kolahtanut.

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

Saint Borgon teoksen lukeminen liittyy  pyrkimykseeni lukea minulle ennestään tuntemattomien kirjailijoiden teoksia. Olisin voinut kirjoittaa siitä oman jutun, mutta päätin kuitenkin, että lyhyt kommentti riittää. On kyse Venezuelan tilanteesta. Minäkertoja on keskiluokkainen toimittaja, joka joutuu vaikeuksiin opettajaäitinsä kuoleman jälkeen. Yhteiskunta on ajautunut kaaokseen, ja kertojan pitää ratkaista, miten hän aikoo selvitä tilanteesta. Hän päättää paeta ulkomaille, Espanjaan jos mahdollista, mikä ei ole helppoa vallankumouskaartilaisten terrorisoimassa maassa. Sellaisena Sainz Borgo tilanteen esittää. En tiedä, onko se reaalimaailmassa paikkansa pitävä tilannekuvaus vai ei. Vivahteikkaampi ja analyyttisempi ote olisi kuitenkin ollut teokselle eduksi. Mustavalkoiselta vaikuttava jako pahiksiin ja hyviksiin -  jälkimmäisiä tosin ei juuri ole - syö uskottavuutta. Joka tapauksessa Venezuelan tilanne vaikuttaa puistattavalta myös median uutisoinnin perusteella,  ja Sainz Borgon romaani valottaa sitä omalta osaltaan. Ankeaa on!