Kjell Westö ei petä: kun lukee Westön teosta, ei tavitse ihmetellä, miksi  kirja on julkaistu. Kangastus 38 on julkaistu, koska se on sen arvoinen;  sillä on lukijalle jotain annettavaa.

Jälleen ollaan suomenruotsalaisen  keskiluokan parissa, 30-luvun lopussa. Keskiössä on varatuomari, asianajaja Claes Thune. Thunella on joukko nuoruudenystäviä, jotka ovat pitäneet toisiinsa yhteyttä keski-ikään saakka kokoontumalla kerran kuukaudessa Keskiviikkokerhoon. Joukkoon kuluu pari lääkäriä, liikemies, taitelija ja lehtimies. Miehet kutsuvat toisiaan typeränoloisilla lempinimllä kuten Klabben, Zorro ja Polle.Thunen vaimo Gabi on jättänyt miehensä erään Keskiviikkokerhon jäsenen vuoksi.  Keskeinen rooli teoksessa on myös Thunen uudella kanslistilla Matilda Wiikillä. Rouva Wiik on peräisin työväenluokasta ja on ollut sisällissodan jälkeen vankileirillä. Kovat kokemukset ovat traumatisoineet sekä rouva Wiikin että hänen veljensä Konnin.

Kansalaissodan haavat eivät ole vielä umpeutuneet, kun tulevaisuutta jo synkentää uuden suursodan uhka. Suhtautuminen Saksaan, kansallissosialismiin, rotuoppeihin ja muihin ajan aatteisiin repii railoja keskiviikkokerholaisten väleihin. Humaani Thune ei voi sietää Hitleriä ja pitää Saksaa uhkana. Lääkäri Arelius puolustaa "terveen aineksen" merkitystä kansakuntien ja kulttuurien menestykselle. Näyttelijä Jogi on itse juutalainen ja kauhuissaan tiedoista, joita juutalaisten kohtelusta on alkanut kantautua myös Suomeen. Thune alkaa tuntea itsensä yhä vieraantuneemmaksi ja yksinäisemmäksi. Tilannetta ei ainakaan kohenna hänen vaikeutensa päästä yli vaimon uskottomuudesta ja hyväksyä lähestyvä avioero. Lievitystä masentavaan olotilaan tuo rouva Wiik, jonka tausta selviää Thunelle vähitellen. Rouva Wiik ponnistelee pitääkseen menneisyyden haamut aisoissa siinä onnistumatta, mikä paljastuu Thunelle liian myöhään.

Niin, menneisyyttä ei voi nollata ja aloittaa alusta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, olipa kyse yksilöstä tai kansakunnasta. Henkilökohtaisesta vastuusta voi yrittää vetäytyä ja selittää, ettei tiennyt, mitä on tapahtumassa. Tilinteon hetki tulee  - jos on tullakseen -  jopa vuosikymmenien kuluttua. Tai sitten voi säilyttää moraalisen selkärankansa ja avata silmänsä ja suunsa jopa oman turvallisuutensa ja asemansa vaarantaen, kuten Claes Thune. Kuinka monella meistä on siihen rohkeutta?

Hän seisoi keskellä marraskuun aamupäivää, joka oli kolea ja läpikuultava kuin lasi, ja tajusi että maailma jonka hän oli tuntenut ja johon hän oli kohdistanut suuria toiveita, oli haihtunut olemattomiin: ehkä sitä ei ollut koskaan ollutkaan?

(Sitaatissa romaanin viimeinen virke.)