Kuvittelin panneeni jo pisteen Finlandia-voittajan vatvomiselle. Mutta ei. Pakko on sanoa vielä jotain.

Eilisessä Hasarissa oli laaja Viikilän haastettelu, kirjoittajana Ellinoora Riihinen. Suora lainaus tästä haastattelusta: On vähän ihmeellistäkin sellaisen tarinallisen henkilövetoisen romaanin voittokulku  ja hegemonisuus vaikka muihin taidemuotoihin, musiikkiin tai kuvataiteisiin verrattuna. Kirjallisuutta on totuttu käyttämään johonkin tarpeeseen, tarinoihin sukeltamiseen tai se laitetaan päälle, kun lähdetään lenkille. Mutta ei Amos Rexissä tai Musiikkitalossa ihmetellä, että miksi tämä taide on niin outoa. Näin siis kommentoi Viikilä itse.

Jaa-a. Ilmeisesti Viikilän korkeakulttuurisessa kuplassa ei tiedetä, mitä meidän taviksien päässä liikkuu. Rupusakin joukossa ei ole mitenkään poikkeuksellista ihmetellä, mikä on jonkin lattialle levitetyn rojukasan, installaation,  tarkoitus tai mieli. Että onpa outoa tuo kuvataide nykyään. Vielä yleisempää on nykymusiikin outouden taivastelu. Sitä yritetään  sinnikkäästi konsertissa kuunnella  ja ajatellaan, että toivun tästä koettelemuksesta, kun pääsen takaisin Beethovenin ja Bachin pariin. Jäikö Viikilältä huomaamatta, että tieto-Finlandian voittaja (Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa) pureutuu tähän ongelmaan?

Ja miksi tarinallisen henkilövetoisen romaanin voittokulku olisi ihmeellistä? Kyse on helposti lähestyttävästä kirjallisuudesta, jota lukee ns. suuri yleisö, johon itsekin kuulun. Mutta  jos Viikilä tarkoittaa tuolla kommetillaan inhokkini autofikton voittokulkua, niin sitten olen hänen kanssaan samaa meiltä. 

Me taiteen kuluttajat olemme erilaisia omine mieltymyksinemme. Onneksi tarjontaa riittää.

Kertauksena: olen kommentoinut Viikilän romaania Taivaallinen vastaanotto tässä blogissa 31.10.

 

(Lisätty klo 14.59 Räihälän ja hänen teoksensa  nimet.)