Olen viime aikoina urakoinut sellaisten huomiota saaneiden (ja ansainneiden, useimmiten) kirjojen parissa, jotka ovat minulta ilmestymisaikanaan jääneet lukematta. Tuoreeltaanhan kirjat saa käsiinsä ostamalla tai tilaamalla tai - hyvällä tuurilla - tuttavalta lainaamalla. Kirjastosta tilaaminen on nykyään  näppärää, mutta jos ei ole  nopea, jono voi olla niin pitkä, ettei sen hännille viitsi jäädä roikkumaan. Tällöin kirjan lukeminen jää odottamaan parempia aikoja. Ehtiihän sitä.

Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia (2005; suom. 2006) on niin suosittu, että nytkin se piti tilata; sillä tavalla välttyi ramppaamasta kirjastossa sitä tavoittelemassa. Ehkä elokuvakin on lisännyt kiinnostusta tätä teosta kohtaan? Ymmärrän, miksi tällä teoksella on jonkinlainen kulttimaine. Vai onko se maine nyt sankarittarella, tällä omalaatuisella Lisbeth Salanderilla? L. S. tuo mieleen Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -kirjojen Lucyn. Molemmat ovat nerokkaita tietokonenörttejä ja epävakaita persoonallisuuksia. Lucy kuitenkin on korkeasti koulutettu, mutta Lisbeth on jättänyt jopa peruskoulun kesken. Sen sijaan hänellä on valokuvamuisti; eräänlainen persoonallisuushäiriö siis sekin. Mutta miten ja missä Lisbeth on oppinut taitonsa, sitä tarina ei kerro. Vaikka Lisbeth on hahmona uskottavuuden rajoilla, tällaisessa teoksessa se ei haittaa.

Vangerin mahtisukukin on omituisuudessaan tyrmäävä mutta ei epäuskottava. (Sen jälkeen kun todellisuudesta paljastui tämä itävaltalaisisukki, joka raiskasi tytärtään kellarivankilassa, juuri mikään iljetys ei ole epäuskottava.) Vähän enemmän nostelin kulmakarvoja toimittaja Mikael Blomkvistille. Ensin Mikael on puhtoinen eettisen journalismin lipunkantaja, ja sitten hän hyväksyy itse asiassa rikolliset keinot tietojen hankkimiseksi ja toisten salaamiseksi ja palaa seikkailuiltaan muina miehinä takaisin toimitukseensa. Tjaah! Teollisuuspamppu  Wennerström puolestaan on ovela kansainvälisen tason roisto, mutta lähettelee paljastavia sähköposteja ja säilyttää raskauttavia tietoja tietokoneensa muistissa. Aha!

Kokonaisuutena ottaen Miehet jotka vihaavat naisia on toki vetävästi kirjoitettu rikosromaani, jolla on oma ääni päinvastoin kuin monilla muilla rikosromaaneilla tai dekkareilla. Miten ne kaikki löytävätkin lukijansa, vaikka kuinka eläisimme dekkaribuumia?