Joulukuun puolivälissä edesmenneestä Tuiskusta putkahtelee mieleen muistoja, kuten tämä:

Tuisku oli noin puolitoistavuotias. Kävin nukkumaan pahan lentsun kourissa. Silloiset koirat, setteri ja kolme havaneesia, asettuivat kuka minnekin. Havannankoirilla oli omat kopat makkarissa, mutta koska ovi oli auki, ne saivat mennä minne lystäsivät. En kiinnittänyt mitään huomiota siihen, missä koirat ovat.

Aamuyöllä näin painajaisunta, että olen joutunut veden alle ja tukehdun. Tunne oli sanoinkuvaamattoman hirveä. Tietoisuus ikään kuin aaltoili unen ja valveen välillä. Valveisella hetkellä kuulin, että jokin koira (osoittautui Tuiskuksi) hyppää kopasta lattialle ja ramppaa muutamaan kertaan hermostuneesti edestakaisin sängyn vierellä, kunnes nousee pääpuolessa seisomaan sänkyä vasten ja tönii minua kuonolla. Ehdin jo harmistua, että tämäkin riesa vielä, kunnes havahduin täysin hereille ja tajusin, että en oikeasti saa henkeä; kyse ei olekaan vain painajaisunesta. Pomppasin paniikissa pystyyn, jolloin henki alkoi taas kulkea.

Kerrottuna tämä vaikuttaa pitkältä tapahtumasarjalta, mutta todellisuudessa aikaa meni ehkä 10 - 15 sekuntia. Rationaalinen minäni sanoo, että olisin varmaankin herännyt täysin ilman Tuiskuakin. Hapensaannin vaikeutuminen tai loppuminen saa varmaan kaikki elimistön hälytysjärjestelmät kirkumaan punaisena. Tunteellinen puoleni suo mielellään ihanaiselle Tuiskulle ansion henkeni pelastamisesta.

Flunssa varmaan oli turvottanut hengitystiet? Muistelen hämärästi, että oikein lehdessä olisi ollut juttua liikkeellä olevan lentsun tästä ominaisuudesta. Mutta enpä ole varma, muistanko oikein. Aikaa edm. tapahtumasta on sentään vierähtänyt yli kymmenen vuotta.