Savon Sanomien kolumnisti S. S. Heinonen kertoi eilen  facebookissa kiertävästä videosta, jossa kolme varhaisteini-ikäistä  tyttöä kiduttaa koiranpennun kuoliaaksi. Tytöt potkivat pentua ja tallovat sen lopuksi muutaman sentin paksuiseksi, littanaksi raadoksi. 

En ole nähnyt tätä videota enkä halua nähdä. Kerrottunakin se on kuvottava. Samalla asia on tavattoman surullinen, näiden lasten kannalta. Miten pieleen elämä onkaan jo mennyt ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan, jos viattoman luontokappaleen kiduttaminen on hauskaa, niiku tsoukki, joka pitää vielä videoida, jotta muutkin pääsisivät "nauttimaan" tilanteesta. Minkälaista elämää tytöt ovat joutuneet elämään, mitä kokeneet, jos normaali empatia ei lainkaan kuulu heidän tunnetaitoihinsa? 

Kuten Heinonenkin mainitsee, julmuutta ja raakuutta on aina ollut ja tulee olemaan. Jotenkin voi ymmärtää, että äärimmäisiin olosuhteisiin joutuminen kaivaa ihmisestä esiin hänen pimeät puolensa, mikä voi joskus olla myös oman selviytymisen ehto. Mutta lasten tahalliseen raakuuteen ei pysty millään  eläytymään. Ehkä sitä vain on elänyt niin umpiturvallisessa maailmassa, ettei kosketuspintaa tällaiseen kerta kaikkiaan ole.