Sanon varmuuden vuoksi aivan aluksi, että kiusaaminen on sietämätön, vastenmielinen, julma ja pahimmillaan rikollinen teko. Tästä tuskin on erimielisyyttä. Onkin ehdotettu, että ilmiölle pitäisi keksiä toisenlainen nimitys. Kiusaaminen, joka muistuttaa sanaa kiusoittelu, on ilmiötä siloitteleva  ilmaus. Olen samaa mieltä. Kyse on psyykkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Käsittääkseni joissakin kunnissa vakavasta fyysisestä kiusaamisesta tehdäänkin aina (?) ilmoitus poliisille. Asiaa mutkistaa, että myös vaikeammin havaittava psyykinen väkivalta voi olla yhtä tai jopa enemmän vaurioittavaa kuin fyysinen ja se, että usein kyse on alaikäisistä, jotka eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan. Tehdäänkö silloin ilmoitus lastensuojeluun ja onko lastensuojelulla mitään keinoja puuttua tílanteeseen?

Kuopion koulusurman jälkeisessä keskustelussa minua kuitenkin huolestutti yksi asia. Kun nettijulkisuuteen levitettiin tieto, että tekijä on ollut jossain elämänsä vaihessa koulukiusattu, tästä tehtiin välittömästi teon motiivi tietämättä, onko asia näin. Lisäksi tekoa riennettiin tämän kiusaamistaustan perusteella ymmärtämään tuomatta  aina kirkkaasti esille, että kyse on siitä huolimatta teosta, jota ei voi hyväksyä ja joka on rikos. Ymmärtäminen ja hyväksyminen on kuitenkin äärimmäisen tärkeää pitää erossa toisistaan. Vai haluaako joku ymmärtäen hyväksyä, että oma lapsi joutuu  sattumalta kouluampujan tulilinjalle? En usko.

Koulukiusaamista on ollut aina, valitettavasti, mutta kouluampumiset ja muut koulusurmat ovat suhteellisen uusi ilmiö ainakin meillä Suomessa. Se kertoo, että kyse on opitusta toimintatavasta, jolle ei saa antaa vähäisintäkään hyväksyttävyyttä edes rivien välissä. Oppilaitosten on tietenkin ponnisteltava kiusaamisen estämiseksi, mutta kokonaan sitä tuskin saadaan lopetettua; sitähän voidaan harrastaa myös vapaa-ajalla ja netissä. Oppilaitoksiin pitää myös saada riittävästi oppilashuollon henkilökuntaa, olivat he sitten koulupsykologeja, kuraattoreita, opoja, terveydenhoitajia, ketä tahansa joiden puoleen kiusattu voi kääntyä.

Minkäänlainen tukiverkosto ei kuitenkaan auta, jos kiusattu ei kerro kiusaamisesta eikä hae apua. Tarvittaisiin  mullistava asennemuutos: kiusatuksi joutumista, siitä kertomista ja avun hakemista ei tarvitse hävetä. Tämä on helppo sanoa mutta vaikea saada aikaan.

Koulukiusattu Antti Rönkä kertoo teoksessaan Jalat ilmassa seuraavasti:

   Tiesin että pitäisi kertoa. Olin tiennyt jo kauan. Olin päättänyt kertoa monta kertaa. Mutta kun istuin pulpetissani ja kuvittelin, kuinka jäisin tunnin jälkeen luokkaan ja hiipisin opettajan luokse ja sanoisin ne sanat, minua alkoi huimata. Ja kun odotti tarpeeksi kauan, kaikki unohtui eikä enää ollut mitään kerrottavaa.

   Kun käännyin kotipihaan päätin että nyt kertoisin oikeasti. Olin kestänyt jo viisi vuotta. Olin kestänyt liikaa. En jaksaisi enää kauaa. Ajattelin käsityöluokan lekaa, kuvittelin miten se iskeytyisi poikien kasvoihin. Kuvittelin miten hiomakone kuori heidän ihonsa, miten vannesaha katkoi heidän kätensä ja ruuvimeisseli puhkoi silmät.

Mutta eipä tarinan henkilö, Aaro, sittenkään  kerro vaan raahaa taakkaansa aikuisuuteen saakka, kunnes romahtaa.  Sen jälkeen hän käy isänsä kanssa keskustelun:

   - Kiusattiinko sua koulussa?

   - Joo, sanon.

   Ihmeellistä miten helppoa sen sanominen lopulta on. Sen kun vain sanoo.

   - Mutta mähän kysyin sitä vaikka kuinka usein, isä sanoo. - Istuin sängyn laidalla ja tivasin. Ja sä kielsit joka kerta.

   - Niin. Mua hävetti. Mä olin tyhmä. (--) Mä  yritin vaan selviytyä. Päästä seuraavaan hetkeen ja päivään. Sillon tuntu että pääsee helpommalla kun on hiljaa.

Kuka keksisi keinot, joilla asennemuutos saataisiin aikaan? Mainostajat? Hehän ovat asennemuokkauksen ammattilaisia. Tai löytyisikö jostain koulukiusaamisen Greta Thunberg, joka paukuttaisi eduskunnassa, miten kiusaaminen on pilannut hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ja että aikuiset saisivat sen vuoksi hävetä. Millaista potentiaalia olisi nuorissa itsessään: löytyisikö esimerkiksi rohkeutta  vetää päälle  t-paita, jossa kannustettaisiin kertomaan kiusaamisesta? Käyttäytymistieteilijäthän ovat jo kantaneet kortensa kekoon, en tiedä, millä menestyksellä. Julkkikset ovat kertoneet omasta historiastaan koulukiusattuina. Toivottavasti siitä on jotain hyötyä. Mutta silti: sadat lapset ja nuoret varmaankin yhä panttaavat sitä tietoa, että tulevat kiusatuiksi. Se on murheellista.