Ostin Hannu Väisäsen uutuuden Taivaanvartijat heti, kun se ilmestyi. Kirjastosta tilaamalla sen olisi saanut luettavakseen joskus aikojen kuluttua. Sitä paitsi minulla on muutkin Väisäsen kirjat, koska pidän hänen teoksistaan.

Taivaanvartijat jatkaa Väisäsen alter egon Anteron tarinaa. Tällä kertaa keskitytään kahden alttaritaulun maalaamiseen. Ensimmäisen Väisänen maalasi yllättävän nuorena. Muistaakseni hän oli työtä aloittaessaan vain 24-vuotias. Tämä teos valmistui Väisäsen kotikaupunkiin Ouluun. Toisen alttaritaulun hän maalasi Kontulan uuteen kirkkoon.

Maalauksista on tietenkin pitänyt päästä yhteisymmärrykseen seurakunnan luottamushenkilöiden kanssa. Tätä taiteilijan vapauden ja häneen kohdistuvien odotusten ristiriitaa Väisänen kuvaa herkullisesti. Kuvausta leimaavat Väisäselle tyypillisesti  lempeä huumori, verraton itseironia ja suhteellisuudentaju. Siinä sivussa prelaatit ja muut kirkonpalvelijat saavat kyllä kuulla kunniansa.

Väisäsen teosten viehättävä piirre on myös kuvataiteilijan katse. Se rekisteröi esineiden värin, muodon, asemoinnin, niihin kohdistuvan valon ja mielleyhtymät sekä kytkökset kuvataiteen traditioon. Monilahjakkaan Väisäsen osaamista on myös musiikki, joka on Taivaanvartijoissa enemmän esillä kuin hänen aikaisemmissa teoksissaan.

Ihailen myös Väisäsen kieltä. Se on kirkasta, ilmavaa, vapaasti hengittävää, luontevaa ilman minkäänlaista väkisin väännetyn omaperäisyyden tavoittelua mutta  silti  persoonallista.