Hauska Höyräke Rosita The Sylikoira täytti kaksi vuotta. Onnittelemme! Vuodet vierivät vinhaa vauhtia. Ihan äskenhän Rosita tepsutti kuvioihin, ja nyt se on periaatteessa aikuinen. Mitä nyt vähän lapsellisuutta pukkaa, ja turkki on vielä vaiheessa.

Rosita on temperamenttinen ja värikäs persoona. Sen kanssa saa nauraa - ja välillä pitää laskea kymmeneen, ettei tulisi sanottua pahasti. Ensimmäisenä ikävuotena Rositan lempiharrastuksia oli purukumien ja paperinenäliinojen pyydystäminen. Niitä sai sitten kaivaa sen suusta. Nice! Toisena talvenaan se unohti purukumit kokonaan ja hyökkii nenäliinoja kohti lähinnä  muodon vuoksi. Komento EI tehoaa hyvin. Mutta mutta. Rosita rupesikin napsimaan suuhunsa lunta. Tai niin luulin, kunnes se eräänä päivänä  oksensi hiekoitussepeliä, siis 3 - 4 pientä kiveä! Olipahan taas EI-sanalle käyttöä. Vahdin kuin haukka Rositan jokaista askelta, mutta kun mukana on toinenkin koira ja kävellään muutama kilometri, aina se jossain välissä onnistui kiven nappaamaan. Aloin jo harkita kuonokopan laittamista, mutta ei tarvinnut: Rosita lopetti kivien syömisen.
 
Olen tietenkin miettinyt, oliko kivien nielemiseen jokin syy, oliko se jonkin  elimistön häiriötilan oire. Päällisin puolin Rositan vointi on joka tapauksessa ollut normaali, joten ehkä se oli vain pentumaisuutta. Sitä paitsi pikku kivet muistuttavat kovasti Brit-merkkisiä palkkionameja, joita käytin varsinkin silloin kuin Rosita oli pentu. Vaihdoin ne toisenmallisiin ja -merkkisiin, ettei ainakaan samankaltainen ulkonäkö houkuttelisi kivien syöntiin.
 
Nenäliinoistakaan Rosita ei ole täysin luopunut. Se pihistää niitä taskuista, vieläpä erittäin taitavasti. Annahan olla:  Kotona on pistäytymässä joku tuttava, joka istuksii nojaskissa. Rosita kiehnää siinä vieressä mukamas rapsuteltavana, mutta yhtäkkiä se kipittääkin voitonriemuisena poispäin  nenäliina suussaan. Se vie nenuskin omaan makuukoppaansa ja repii sen siellä. Rosita onnistuu pöllimään nenäliinoja jopa minulta, vaikka tiedän, että se yrittää tehdä niin.
 
Sylikoiran roolinsa Rosita ottaa tosissaan. Olen varmaan ennenkin kertonut, että Rositan on pakko, siis ihan pakko päästä sohvalla syliin sen sijaan, että se tyytyisi loikoilemaan vieressä. Tästä olemme vähän vääntäneet. On tietysti ihan herttaista, että koira istuu sylissä, mutta usein myös vaivalloista. Niinpä Rosita on saanut oppia, että aina ei syliin kerta kaikkiaan pääse. Se tyytyy osaansa - tai sitten ei. Muutaman turhan yrityksen jälkeen se loikkaa lattialle ja suunnistaa nojatuoliin. Kun kerran en saa istua sylissä, en sitten ole sohvalla ollenkaan. Ole vaan keskenäs! No, Luna tietenkin huomaa tilaisuutensa ja hyppää sohvalle, jolloin Rositaa alkaa harmittaa, että Luna on sohvalla, joten se pyyhältää takaisin sohvalle ja molemmat yrittävät punnertaa syliin...
 
Kaikista vuosikymmenien varrella omistamistani koirista Rosita on oppinut nuorimpana sisäsiistiksi. Melkeinpä sormilla pystyy myös laskemaan ne kerrat, jolloin se pissi sisälle. Asiaa auttoi toki kovasti, että sen pentuaika osui kesään, mutta kesäpentuja ovat olleet useimmat muutkin koirani. Pissimisessäkin Rositalla on omat koukeronsa. Koska se inhoaa märkyyttä, kurjalla säällä on kaksi vaihtoehtoa: joko pissi tirautetaan heti parkkipaikan reunaan (mainiota!)  tai sitten ruvetaan arpomaan, mihin sen voisi tehdä. Tähänkö? (Minuutti tai pari edestakaisin ramppaamista.) Ei. (Siinähän on lätäkkö tai ainakin lätäkön aihio tai siihen  voisi tulla lätäkkö, jos vesisade jatkuu vielä 10 tuntia.) Entäs tähän? Ei. (Jokin risu tai  ruohonkorsi sattuu ahteriin, kun kyykistyn.) Ehkä sittenkin tähän? Ei. (En ole pissinyt tähän ennenkään enkä pissi nytkään.) Kävellään sitten pieni lenkki ja kierretään kaikki suosikkipaikat. (En pissi, haluun takaisin sisälle.) 
 
Muutaman kerran olen vienyt Lunan sisälle turhaan kastumasta, ja Rositan kanssa on sitten jatkettu yrittämistä. Päivällähän asialla ei ole merkitystä, mutta yötä vasten tartteis se rakko tyhjentää. Kerran sitten ajattelin että olkoon, ruvetkoon vaikka yöllä vinkumaan päästäkseen ulos, nyt ei enää rampata sateessa.  Kas, Rosita oli pissimättä aamuun asti, eikä sillä aamullakaan ollut mikään kiire tarpeiden tekoon. En pidä pitkiä pissimisvälejä minään ihanteena, mutta toisaalta on myös turha väittää, etteivät kääpiökoirat voisi olla sisäsiistejä. Elleivät ole, vika on joko opettamisessa tai perimässä. Kumpaankin voi vaikuttaa.
 
Kun katson ikkunasta ulos, näen ankean takatalvisen maiseman. Tiedän, että Rosita ei tule rakastamaan kävelylenkkiä, joka sillä on kohta edessä. Sohjoa! Voi ällötys! Puutarhamökin pihallakin on vankka lumikerros; tähän saakka se on aina ollut vappuna lumeton ja koirat riemuissaan päästessään pihalle hillumaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin aurinko, lämpö ja kuiva kesäkeli ovat täällä taas.  Silloin señorita Rosita, sisimmältään aito latino,  hymyilee  koko olemuksellaan.
 
(28.4. lisätty muutama lause.)