Tuskinpa olisin tarttunut  Jari Järvelän romaaniin Kosken kahta puolta, ellei siitä olisi tullut Finlandia-ehdokasta. Olin kyllä  lukenut siitä jonkin  kiittävän arvostelun, mutta huomannut samalla, että teos käsittelee vuoden 1918 tapahtumia. Kiitos mutta ei kiitos enää yhtään riviä tästä aiheesta. Hyvä että tämä kaikin puolin murheellinen vaihe Suomen historiassa on  saanut osakseen ansaitsemansa huomion, mutta henkilökohtainen saturaatiopisteeni on tullut jo vastaan, tuumin.

Mutta Finlandia-ehdokkaathan on pakko lukea. Ensimmäinen huomioni tästä teoksesta oli, että kertoja on lapsi kuten  Jalosen Taivaanpallossakin. Totesin jo Taivaanpallosta kirjoittaessani, että lapsikertojat eivät  ole suurimpia suosikkejani, vaikka taitavimmat kirjoittajat eivät niiden kanssa kompastelekaan. Järvelän teoksessa lapsikertojan käytölle on kuitenkin vankka motiivi: teos hyödyntää kirjailijan omia lapsuusmuistoja. Hänen isoäitiensä perheet ovat olleet kansalaissodassa eri puolilla, ja  fiktiivinen Jari kertoo kummankin puolen kokemuksista,  joista hän on kuullut aikuisilta. Sodan kauheudet eivät kyllä ole lapselle sopivaa kuultavaa, mutta niinpä vain Jari on imenyt itseensä nämä hirveydet kuten tarinan perheestä, jonka jäsenet on naulattu kielestään kiinni pöytään.

Jari on yhdistävä lenkki mummiensa välillä, mutta  mummit ovat huolellisesti vältelleet toisiaan. Teoksen lopussa tapahtuu kuitenkin käänne. He suostuvat tulemaan yhtä aikaa Jarin lakkiaisiin ja jopa istumaan vierekkäin samaan puutarhakeinuun. Näinhän Suomelle ja suomalaisille on käynyt, onneksi. Anteeksi ei kenties ole annettu, mutta yhdessä on kyetty toimimaan elämän keinussa.

Ajattelin etukäteen, että on  rasittavaa lukea vielä yksi kansalaissodan kuvaus, niin vaikuttavia kuin ne ovatkin. Olin väärässä. Järvelä on löytänyt persoonallisen näkökulman aiheeseensa. Sukutausta tuo mukanaan jonkinlaista - miten sen nyt sanoisi - omakohtaista  intiimiyttä  ja lapsen kokemusmaailma, no, tuoreutta. Hyvä.