No isällähän olj vielä jokunen työruuna, vanahasta muistista. Eihän niillä ennee paljo töitä  tehty,  perunan kylyvövako suatettiin vetästä ja talavella ajettiin pientä harvennuspuuta pihhaan. Mutta siinä kumminnii perehyin hevosiin ja tykkäsinkii niistä. Jossain vaiheessa sitten ostettiin nuapurin kanssa semmonen olevinnaan ravihevonen. Kyllä se siellä ratalla juoks ja laukkas, joo, mutta kaurojaan ei tienannu, eikä kyllä kuviteltukaa että se mikkään rahasampo olis. Semmonen harjotuskappale. Tyttö olj siihe aikaan jo teini-ikänen ja se sillä sitten enimmäkseen ratsastel. Mutta siitä sain kipinän ravveihin ja ajatuksen, että ruppeisin hevosia valmentammaan, kun  karjanpito alako olla kannattamatonta ja ois vuatinu isot uuvistukset. Ja lapset sano, että eivät ruppee sitä jatkamaan. Että revippä siitä.

Muutaman puten sitten hommasin ja myöhemmin tulj ensimmäinen lämpönenkii. Poika jonnii verran kiinnostu alasta ja aloin jo rätnäillä, että pojan kanssa mäntäs etteenpäin ja tyttö vois autella ainakii viikonloppusin. Vierasta työvoimoo ei kannattanu ees aatella. Kovasti yritin mielestän opiskella sitä alloo vanahoilta hevosmiehiltä kyselemällä ja poika olj sitten ammattitallilla töissä ja opettelj ajammaankii. Se tulj sitten tähän takas ja tavoitteena olj, että otetaa vieraita hevosia valamennukseen. Ja suatiinkii joitain enimmäkseen tästä läheltä. Tarkotus olj, että kun suahaan homma pyörimään, niin sitten kohennettaan paikkoja. Laitetaan hiittisuoroo ja kävelykonetta sun muuta.

Ei niitä koskaan laitettu. Ensin kyllästy poika. Se sano, että ei näillä teurailla menesty pirukaan. Suapihan sitä niin ajatella, mutta se sano sen omistajalle. Se vei ne pari koniaan pois. Uusia ei suatu pitkään aikaan tilalle. Hyviä ois pitäny suaha, että ois tullu vähän menestystä ja mainetta, mutta misteepä niitä väkisin otat. Poika sitten sano, että tämä valamennus on nyt nähty. Hän ruppee lainakuskiks. Aattelin, että mikäpä siinä. Raskasta työtähän se on hevosten kanssa telekkuaminen. Jospa piäsis vähän helepommalla kun vuan istuu kyyvissä.

Mutta sitten alako koko alakii muuttua. Ruvettiin puhummaan  niiku  asiakaspalavelusta. Palavelusta! Aattelin, että palavelijat ja tallirengit on erikseen, isännät on isäntiä. Meijännii suvussa ollu niin kauvan kun isännänviirin vuosluvusta näkkyy. Ainahan sitä sais maita ja manttaalia olla enemmän, mutta sen verran on kuitiinnii mehtee, että ei tästä ihan kerjuulle jouvu, vaikka kittuuttamista elämä enimmäkseen on.

Niin poika sitten yrittel sitä lainakuskin urroo. Iltaraveistahan sitä on aloteltava, mutta sinne ura sitten lässähti. Ei se suannu isojen poikien hevosia ajettavaks. Eikä se tainnu oikein viihtyäkkään niissä kuvioissa. Sen harvan kerran kun voitti ja ois pitänyt huastettaelijalle jottain sannoo, poika män ihan vaikeeks. Että ei oikeen irronnu analyyssiä juoksun kulusta. 

Vähitellen homma sitten kuivu kokonaan kassaan. Ei tullu meistä pojan kanssa niitä ukkoja, joita vilimataan  ja huastaellaan isojen voittojen jäläkeen televiissioon vai mihinkä ne jutut nykyään laitetaan. Poika? Enimmäkseen se kaet on työttömänä, kun jäi ne koulut käymättä. Ei se paljo asioistaa kerro. Joskus pistäytyy. 

Oonko katkera? En tiijä, ehkä jottain on jiäny mieleen kaihertammaan. Että vaikka yrittäs niska limassa eikä silti  menesty... mutta  erräät ne vuan pyyhkäsöö  ohi, kuvvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Tuntuuhan se epäoikeuvenmukaselta. Kyllä vielä seuroon  ravija ja kirjotan sinne keskustelupalstalle, mitenkä huonoja jottii kuskit  ja stutiopellet on. Kehun  niitä vanahoja kuskija, Jomppee ja Akuva ja joskus Perttusta ja Vuari Hietasta. Poika on neuvonna.  Että sillä tavalla vielä osallistun tähän ravihommaan. En muuten.

P.S. Jos joku kuvittelee, että yllä oleva tarina kuvaa omaa, sukulaisten tai tuttavien elämää, niin EI kuvaa.  Tarina on mielikuvitusta. Mahdolliset yhtäläisyydet ovat pelkkää sattumaa.

(Klo 22.25 muutettu otsikkoa ja viilattu paria muutakin kohtaa sisältöä muuttamatta; ja vielä 3.12. muutettu muutama pikku juttu; yhä 4.12. muutettu jokunen sana tai lauserakenne)