Koiran kuolema on   Tommi Uschanovin  kolumnin otsikko tämän päivän HS:ssa. Kolumnissaan Uschanov kertoo, miten filosofi Rush Rhees kuvasi  päiväkirjamerkinnöissään  rottweilerinsa Dannyn kuolemaa. Erityisesti Uschanov kertoo kiinnittäneensä huomiota siihen, miten Rhees sanoo yhä uudestaan, että "hän haluaa sinne, missä Danny on" - vaikka tietää hyvin, että Dannya ei enää ole. Uschanov toteaa puhuneensa tästä lemmikkinsä menettäneiden tuttaviensa kanssa, ja he ovat kertoneet aivan samasta: halusta päästä sinne, missä lemmikki on. Uschanov päättelee, ettei kyseessä olekaan yksittäisen ihmisen reaktio vaan yleinen ilmiö.

Jaan tämän tunteen. Tunne oli hyvin voimakas varsinkin silloin kun ensimmäinen koirani noutaja Kata, elämäni koira, ja koira numero kolme, Wilma-setteri, piti lopettaa parin viikon välein. Itkin silmät päästäni. Muistan selvästi, miten minusta tuntui, että en halua olla tässä - sohvalla tai nojatuolissa tai pihalla tai missä nyt olinkaan -  vaan pitäisi  päästä Katan ja Wilman luo, että haluan olla niiden kanssa, että olen jotenkin vajavainen, ei-kokonainen ilman niitä. Vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä erikoista tunnetta! 

Vuosien varrella olen joutunut lopetuttamaan lukuisia koiria. Tapahtuma on aina  lohduton, vaikka olen siihen jossain määrin tottunut. Viimeksi saattelin tuonilmaisiin Pilvi-havaneesin. Pilvin kuolemasta tulee kohta neljä vuotta, mutta aina vain silmäni kyyneltyvät, kun pysähdyn ajattelemaan Pilviä. Yhdestä asiasta olen kuitenkin Uschanovin kanssa eri mieltä. Uschanovin mielestä koiran kuoleman voi rinnastaa ihmisen kuolemaan. Minusta ei voi eikä pidä.