Lauri Hokkasen teoksen koko nimi on Kenen joukoissa seisoin, Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Koko nimi avaa paitsi aihetta, myös asemoi Hokkasen itsensä, vastaa otsikon alkuosan kysymykseen ja esittää tulkinnan ns. taistolaisuuden taustasta ja luonteesta.

Otsikon alkuosa on mukaelma sytyttävästä biisistä Kenen joukossa seisot/kenen lippua kannat (Chydenius, Oksanen). Hokkanen seisoi taistolaisten  kärkijoukoissa, joten hän pystyy katsomaan ilmiötä sisältäpäin. Hän kuvaa omaa polkuaan taistolaisuuden ytimeen ja dokumentoi erinäisten henkilöiden toimintaa liikkeessä. Myös laululiikkeen merkitys taistolaisuuden suosion kasvattajana huomioidaan.

Nuoremmat ihmiset eivät ehkä tiedä, keitä olivat taistolaiset. Kyseessä on 1970 - 1980-luvuilla vaikuttanut, vasemmistolainen (kommunistinen), Neuvostoliittoa ihannoiva porukka, joka sai nimensä poliitikko, vähemmistökommunisti Taisto Sinisalon mukaan. Liike imaisi riveihinsä hämmästyttävän joukon ihmisiä, rivijäsenten lisäksi taiteen huipulta ja jopa tieteilijöiden parista, jotka olivat valmiit sulkemaan silmänsä Neuvostoliiton räikeiltä epäkohdilta ja toistelemaan omituista liturgiaa, jolla vääristynyttä kuvaa todellisuudesta  retusoitiin. Taistolaisuus vaikutti myös muihin puolueisiin, elettiinhän suomettumisen viheliäisintä aikaa.

Miten tämä oli mahdollista? Hokkanen hakee juurisyytä kylmän sodan aiheuttamasta pelon ilmapiiristä. Varsinkin nuoret ihmiset pelkäsivät  jopa ydinsodan syttymistä. Tätä vastaan haettiin vahvuutta ja voimaa, jota tuntui olevan Neuvostoliitolla. Neuvostokäytänteistä puolestaan omittiin teoksen  otsikossa mainittu valtioterrori. Sen olemassaolo hyväksyttiin. 

Itseäni taistolaisuudessa puistattaa eniten koulutettujen ihmisten retkahtaminen liikkeen kannattajiksi. Varsinkin yliopistokoulutuksen tärkeimpiin tavoitteisiin kuuluu käsittääkseni itsenäiseen, kriittiseen ajetteluun kouliminen. Mihin tämä unohtui? Miksi lahjakkaat ihmiset pistivät aivonsa narikkaan? Miten se on estettävissä nyt ja tulevaisuudessa vai onko lainkaan?  Toimittaja Saska Saarikosti taisi jossain pääkirjoituksessaan sohaista muurahaispesään arvellessaan, että taiteilijat ja ihmistieteilijät ovat helpommin höynäytettävissä kuin kovien tieteiden edustajat, noin liioitellen sanottuna.  Saarikoski tuskin käytti sanaa höynäyttää, mutta oli periaatteessa oikeassa. Kyse on asenteesta. 

Hokkanen riepottelee surutta nuoruutensa ideologiaa eikä yritä selittää mustaa valkoiseksi. Luin aikaisemmin Antti Hassin teoksen Hassin paperi, joka käsittelee taistolaisuuden aikaa Taideteollisessa oppilaitoksessa, myöhemmin korkeakoulussa. Hassi kuului taistolaisuuden vastustajiin eikä pistänyt aivojaan narikkaan. Tällaiset seikat on helppo havaita vuosikymmenien kuluttua. Se on mielenkiintoista, mutta tärkeämpää olisi pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu nyt, silmiemme edessä.  Mitä emme nyt halua havaita?

(Luin Hokkasen teoksen jo heinäkuun alkupuolella, joten muistikuvat siitä, mitä kirjassa sanotaan, voivat olla hapertuneita. Pahoittelen, jos näin on käynyt.)