Professori Toivo Rautavaaran tytär Helinä Rautavaara oli koulutukseltaan psykologian maisteri, mutta teki elämäntyönsä toimittajana, omatekoisena antropologina ja seikkailijana. Omasta mielestään hän kai oli lähinnä tutkija; ainakin hän puhui väitöskirjan tekemisestä. Rautavaara eli uskomattoman elämän, kirjaimellisesti. Ainakin Lehtimäen teos (1998) antaa ymmärtää, ettei totuus Helinän jutuissa ollut aina kovin tärkeällä sijalla. Vaikka Rautavaaran jutuista kuitenkin otettaisiin puolet pois, hänen seikkailujensa rinnalla esim. Corinne Hoffman (Valkoinen masai) on  suorastaan näpertelijä -  siis seikkailijana.

Helina Rautavaara matkusteli yksin USA:ssa, Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa tutkien uskonnollisia kultteja ja keräten esineistöä. Ainakin osa Rautavaaran mittaamattoman arvokkaaksi mainostamasta laajasta esineistöstä on osoittautunut turistirihkamaksi. Pysyvintä arvoa on ilmeisesti hänen ottamillaan valokuvilla, videoilla ja nauhoitteilla. Ne myös todistavat, että Rautavaara on ollut paikoissa joissa väittää käyneensä. (Rautavaaran eläessä ei kuvien manipuloiminen vielä ollut nykyisellä tavalla "helppoa".) Tämä työ on vaatinut hämmästyttävää rohkeutta. Kirjassa pohditaankin, pelkäsikö Rautavaara mitään vai oliko hän peloton tavalla, joka ei ole meille taviksille mahdollista. Minulle jäi myös epäselväksi, miten matkat ja esinehankinnat rahoitettiin. Isäkö ne kaikki maksoi?

Olen nähnyt Rautavaarasta tehdyn tv-dokumentin. Siinä hän muistaakseni vaikutti omalaatuiselta mutta "terveeltä". Lehtimäen kirjassa hän vaikuttaa ristiriitaiselta, vainoharhaiselta, tasapainottomalta ellei nyt suorastaan mielisairaalta ihmiseltä. Lehtimäki on kysynyt myös parin psykiatrin mielipidettä Rautavaarasta. He toteavat, että Rautavaara on niin kiehtova persoonallisuus, etteivät he lähde häntä sen enempää repostelemaan. Tämä oli minusta virkistävä pointti, vaikka saattaakin sisältää jotain varovaisuutta? Tuli mieleen jokin aikaa sitten näkemäni televisio-ohjelma Intian köyhimpien parissa työskentelevästä suomalaisnaisesta. Hän totesi, että Intiassa ihminen saa olla mitä on: mies seisoo vuosikausia yhdellä jalalla puun alla; toinen taivaltaa pitkiä matkoja kierittelemällä itseään maassa. Kukaan ei yritä normalisoida heitä. Tähän ei tietenkään kannata suhtautua sinisilmäisesti. Ehkä nämäkin miehet olisivat onnellisempia, jos suomalaisen kaltainen auttamiskoneisto olisi ottanut heidät otteeseensa?

Joka tapauksessa normaalin ja epänormaalin, sairaan ja terveen raja on liukuva, riippuvainen kulttuurista ja aikakaudesta ja moinista muista tekijöistä. Nykysuomessa normaaliuden rajat ovat hyvin tiukat, enkä yritä väittää, että olisivat aikaisemmin olleet löysemmät. Taiteilijat saavat olla "omituisia", kas kun se selittyy juuri sillä että he ovat taiteilijoita. Humalassa saa irrotella (sen vuoksiko perskännit ovat meillä suosittuja ja salittuja muuten suht korrektien ihmisten kuvioissa?), mutta muuten ruodusta poikkeamisia ei juuri sallita. Voin kuvitella, miten tällainen ilmapiiri ahdistaa Helinä Rautavaaran kaltaisia ihmisiä enkä ihmettele, että heidän tekee mieli pysyä jossain muualla.

Kirjassa on myös näytteitä Rautavaaran kirjoittamista kirjeistä ja novelleista. Jälkimmäiset hän on kirjoittanut varsin nuorena. Ne ovat nuoruudelle tyypillisesti ja ajan tavan mukaan sentimentaalisia mutta myös sujuvia ja ilmentävät kirjallista lahjakkuutta, havaintokykyä ja älyä. Teoksessa on myös Rautavaaran piirroksia. Hän pyrki ja pääsi Ateneumiin, mutta ei aloittanut siellä opintoja vanhempiensa ja varsinkin äitinsä vastustuksen vuoksi. Sääli!

Teoksessa pohditaan runsaasti myös sitä, mikä teki Helinä Rautavaarasta sellaisen kuin hän oli. Helinä ei ollut toivottu lapsi vaan "vahinko". Hänen suhteensa latistavaan äitiin oli aina kireä. Hän oli tutkituttanut USA:ssa hormonaalista epätasapainoaan. Hän tietenkin tunsi omat rasitteensa ja siteerasi Eino Leinon runoa Jumalten keinu, johon usein viitataan poikkeusyksilöiden kohdalla. Helinä Rautavaara ei ollut maailmalla liikkuessaan yksin vaan ihmisten joukossa mutta oliko hän silti yksinäinen ja onneton? Olisiko toisenlainen lapsuus muokannut toisenlaisen aikuisen? Olisiko Rautavaara silti tehnyt huimat matkansa, mutta saanut aikaan jotain, joka olisi tuonut hänelle enemmän hänen kaipaamaansa arvostusta?

Itse olen harmaa hiiri, joita mahtuu 13 tusinaan. En voi kuin haavi auki hämmästellä Helinä Rautavaaran kaltaisten ihmisten elämää. Se on valovuosien päässä omastani. Hyvä niin. Minusta ei todellakaan olisi astelemaan Helinä Rautavaaran saappaissa - tai paremminkin hameessa; hänhän pukeutui aina korostetun naisellisesti, ainakin valokuvissaan.