Naapurin pentu, perro, tuli vastaan: musta söpöliini, jolla on joka jalassa valkoinen tossu. Oih! Voih! Kyllä tekisi mieli ottaa pentu. Pennut vaan nyt ovat niin valloittavia. Ne ovat vastustamaton paketti elämäniloa, energiaa ja hämmästynyttä uteliaisuutta uusien asioiden edessä. Onneksi havannankoiria ei tällä hetkellä ole laumoittain tyrkyllä. Mutta ainahan voisi kokeilla jotain uutta rotua...

Nooh, en ole unohtanut niitä koiran pentuajan tylsempiäkään puolia kuten loputtomalta tuntuvia pissilammikoita, revittyjä nojatuoleja, järsittyjä senkin jalkoja ja olohuoneen matolle kerta toisensa jälkeen leviteltyä jukkapalmun multaa. (Lopulta tosin luovuin jukkapalmusta.) Näin jälkeenpäin ajateltuna suhtauduin edellä mainittuihin ja lukuisiin muihin tihutöihin hämmästyttävän lungisti, mikä ei ollenkaan kuulu luonnekuvaani. Ehkä silloin kun isot koirat olivat pentuja, oli kaikenlaista huisketta niin paljon, ettei "pikkuasioihin" voinut tarkertua. Nyt varmaan olisin paljon nipompi. Kääpiökoiran pennuissa on sitä paitsi se mukava puoli, etteivät ne saa aikaan samanlaista tuhoa kuin noutajan tai setterin pennut, vaikka haluaisivat, eivätkä yleensä edes halua. Vai muistanko jo väärin? Onhan siitä  huimat viisi vuotta, kun huushollissa on viimeksi ollut pentukoira.

Vanhat koirat puolestaan ovat kuin ihmisen ajatus. Ne ymmärtävät, tietävät ja osaavat kaiken, elleivät ole jo vähän dementoituneita, mikä tekee niiistä vielä hellyttävämpiä. Ne käpertyvät mielellään kurjalla säällä sohvan nurkkaan yhdessä laiskistuneen omistajan kanssa sen sijaan, että rynnistäisivät riemastuneina eteenpäin kaatosateessakin. Niin kauan kuin koiravanhuksella ei ole pahempia kremppoja, sen kanssa eläminen leppoisaa. Se hankalampi vaihekin tulee kyllä aina vastaan: vieläkö vanhuksen elämä on elämisen arvoista vai onko jo aika päästää se pois? Tämä raskas päätös on tehtävä mieluummin hieman liian aikaisin kuin liian myöhään. Ajattelen yhä kauhulla erästä hyvänpäiväntuttuni koiraa, joka vaikutti lähinnä zombilta, liikkui h-i-t-a-a-s-t-i ja lysähti välillä maahan. Omistaja nosti koiran seisomaan, ja sitten taas "käveltiin" eteenpäin. Hänen mielestään  tämä oli aivan normaalia; olihan koira vanha. Kuinkahan kauan koira oli tällaisessa kunnossa? Enpä enää muista, ja sitten muutinkin toisiin maisemiin, jolloin koira hävisi näköpiiristäni.

Keski-ikäiset koirat puolestaan, hmm, ovathan ne toki mukavia mutta myös himppasen tylsiä  ikähaitarin ääripäihin verrattuna. Nuoruuden höntäilyt ovat ohi mutta virtaa riittää vielä. Ne tietävät jo elämästä tarpeeksi ollakseen suuremmin yllättymättä mistään. Kelpo koiria kaikin puolin, ei siinä mitään, kuten oma kaartini tällä hetkellä: 5, 8 ja 11 vee, paitsi että jälkimmäinen alkaa jo lähestyä vanhuksen statusta. Jossakin muussa rodussa 11-vuotias hoippuisi jo haudanpartaalla, mutta havannankoirat ovat niin pitkäikäisiä, että 11-vuotias porskuttaa vielä lähes täyttä höyryä eteenpäin, jos on suunnilleen terve.