Maritta Lintunenkin on niitä kirjailijoita, jotka ovat julkaisseet useita teoksia ilman, että minulla on niistä mitään havaintoa. Nyt julkisuuskynnys ylittyi sen verran, että romaani Stella tuli huomattua ja luettua. Lintunen näkyy olevan musiikin maisteri, ja musiikilla onkin Stellassa keskeinen rooli. Maalaistyttö Liisa tulee kaupunkiin kirjoittajakurssille ja asettuu asumaan alivuokralaisena ex oopperalaulaja Sylvi Indreniuksen luokse. Iäkäs Sylvi kaipaa seuraa, ja hän ryhtyy muokkaamaan Liisasta sopivaa seuralaista. Kuinka ollakaan, Liisa saa aviottoman lapsen. Tästä lapsesta tulee Indreniuksen projekti. Hän nimittäin huomaa tai on ainakin huomaavinaan, että lapsi, Juri, on musiikillisesti lahjakas. Indreniuksen osalta projekti kuitenkin päättyy siihen, että Liisa muuttaa pois. Myöhemmin Liisa torppaa pianoa soittavan Jurin haaveet  ryhtyä muusikoksi. Oikea ammatti on hankittava. Jurista tulee lääkäri.

Jurin avopuoliso Jenni on laulaja, tavoitteenaan oopperalavat. Kun Jenni tarvitsee säestäjää, Juri alkaa elvyttää soittotaitoaan ja löytää uudestaan muusikkoutensa, sisäisen kutsumuksensa. Musiikki elää hänessä. Se on geeneissä ja  saanut vahvistusta varhaislapsuuden kokemuksista, joita Juri ei voi juuri muistaa - ja muistaa sittenkin. Ne elävät tunteissa ja tunnistamisessa. Vähitellen Jurille selviää sekin, millainen rooli Indreniuksella on ollut hänen lapsuudessaan. 

Romaani on kuitenkin nimeltään Stella, mikä kertoo Indreniuksen kohtalosta. Hän oli joutunut  sodan aikaan viihdytyskiertueella esittämään Stellan nimiroolia "halpahintaisessa" revyyssä, ja oopperaura oli sitten siinä. Indrenius siirtyi opetustehtäviin. Hänen lahjakkuutensa jäi käyttöä vaille, kuten Jurinkin. Nykyään jauhetaan kyllästymiseen asti intohimosta: jokaisen pitäisi löytää vahvuutensa ja työ, johon suhtautua intohimoisesti. Se on utopiaa, mutta on siinä totuuden siemen. Toki ihminen on onnellisempi, jos voi seurata tähteään.

Viime aikoina on ilmestynyt useita taiteilijuutta tai taiteilijoita käsitteleviä romaaneja. Sellainen on esimerkiksi Marjo  Heiskasen  Mustat koskettimet. Musiikkimaailma näyttäytyy siinä aika raadollisena, kuten Stellassakin. Kalliit ovat laulujen lunnaat? Niin kai sitten. 

P.S. 30.3. Luin tosiaan joskus ennen joulua tuon Heiskasen romaanin kommentoimatta sitä tässä blogissa. Se on  tosi mielenkiintoinen avatessaan musiikin maailmaa meille maallikoille, joilla ei ole musiikillista koulutusta eikä kokemusta kulissien takaisesta sählingistä. Teos ei ole hullumpi myöskään ihan itseisarvoisesti kirjallisuutena. Viimeinen neljännes vähän tahmoo,  menee jo kerrotun varioinniksi, mutta mitteepä siitä.