Konstaapeli Marko Kilven esikoisteos Jäätyneitä ruusuja oli mielenkiintoinen uutuus ja toinen Kadotetut yllättävän hyvä ja jopa Finlandia-ehdokas. Niinpä kolmanteen teokseen Elävien klirjoihin oli ladattu aika lailla odotuksia. Kirjan piti ilmestyä jo syksyllä, ellen väärin muista. Julkaisemista lykättiin tämän vuoden puolelle. Olisikohan kannattanut vielä jarrutella?

Kilven vakiohenkilö vanhempi konstaapeli Olli Repo on saanut puukon kaulaansa, ja hengenmeno on ollut lähellä. Itse asiassa Repo on "kuollut" mutta saatu elvytyksessä virkoamaan. Sairasloman jälkeen Repo ei palaa suoraan entisiin hommiinsa vaan pääsee tai joutuu huumetutkintaan omalaatuisen Elias Kasken työpariksi. Kaupunkiin muuttaa vankilassa syntyneen lapsensa kanssa narkkari Pike, joka yrittää opetella normaalia elämää ilman huumeita ja entistä kaveripiiriään. Tätä projektia nämä entiset ystävät ja etunenässä Piken miesystävä Lalli jarruttavat kaikin voimin. Teoksen juoni rakentuu huumetutkinnasta ja siihen liittyvistä tapoista ja Piken selviytymiskamppailun seuraamisesta.

Marko Kilverllä on ymmärrettävästi suuri tarve pohtia rikollisuuden sosiaalipsykologiaa sekä poliisin työn  mielekkyyttä. Välillä hän ryhtyy luotaamaan koko ihmiselämän tarkoitusta. Pohdinnat ovat välilä kiinnostaviakin mutta enimmäkseen aika yllätyksettömiä ja saattavat liukua teiniangstin tasolle - kaikella kunnioituksella teinejä kohtaan sanottuna. Ongelmallisiksi nämä pohdinnat tulevat siinä vaiheessa, kun vatvominen, opettaminen ja julistaminen saavat kerronnan laahaamaan ja lukija alkaa kiusaantua: ihanko totta nämä poliisimiehet ryhtyvät kesken kiireisen tutkinnan psykologisoimaan, tulkitsemaan ja sanallistamaan omia tai toisten tuntemuksia tai käytöstä. Puhkiselittäminen myös aliarvioi lukijaa ja riistää  häneltä oivaltamisen ilon.Tuli mieleen, olisiko Kilvestä pitänytkin tulla pappi tai psykologi sen sijaan, että ryhtyi kypsällä iällä poliisiksi. Sen sijaan huumahörhöjen ja konnien kuvaajana Kilpi onnistuu paremmin.

Koin aika rasittavaksi myös suuren osan teoksen dialogista. Varsinkin Elias Kasken suuhun laitetut jorinat tuntuivat epäluontevilta, kuten koko hahmokin. Kilpi oli kylläkin rakentanut Kasken hahmolle  uskottavuutta  kertomalla hänen opiskelleen psykologiaa ja toimivan traumapsykologina oto. Mutta silti: ei oikein toimi.

Edellisessä teoksessa huomiotani herätti erinomainen kieli mukaan lukien tuoreet, persoonalliset kielikuvat. Tässäkin asiassa on vähän repsahdettu. Kieli on perusselostamista, ja mukaan on jäänyt jotain enkelin siiven sipaisun kaltaisia nolouksia.

Elävien kirjoihin on 500-sivuinen tiiliskivi. Luulenpa, että se olisi hyötynyt reippaasta karsimisesta: vähemmän mutta intensiivisempää. Kuka olikaan se muinoinen kirjailija, joka valitteli,  ettei hänellä ole nyt aikaa kirjoittaa lyhyemmin? Se olisi hyvä ohje myös itselleni bloggaajana! No - joka tapauksessa Marko Kilpi on niitä rikoskirjailijoita, joiden teosten pariin kannattaa palata.