Olen pitkään etsiskellyt mattoa eteiseen. Varsinkin kurakelejä silmällä pitäen sen pitäisi olla sopivalla tavalla tummahko, väreiltään eteisen kalusteisiin natsaava, jonkin verran kirjava ettei jokainen pieni roska heti erotu ja ehdottomasti vesipestävä. Juu,  koirankarvatkin olisi saatava irti suht helposti. Tällaista ei vain löytynyt. Niinpä sitten ostin matonkuteita ja kudoin maton ryhmäpuutarhan harrastetiloissa. Hauskaa oli. Mieluummin olisin tehnyt aidon rätti- (eli räsy-, eli riepumaton) itse leikatuista matonkuteista, mutta kun niitä ei ollut, piti tyytyä ostokuteisiin. Niistä tehty matto on vähän teollisen näköinen, mutta siisti kylläkin. Ensi kesäksi on uusi mattoprojekti suunnitteilla; keittiön matto pitäisi saada aikaiseksi. Olen jo katsellut vanhimpia pussilakanoita sillä silmällä. Ainakin pari sinisävyistä alkaa olla tiensä päässä...

Ajattelin taas kerran, miten mukava on välillä tehdä työtä, josta on jotain konkreettista tulosta: kudoinpa tänään  50 cm mattoa. Puutarhanhoidossa on samanlaista viehätystä. Pionipenkki on saneerattu ja uudet ruusut istutettu. Hyvä!

Kaupunkiasunnon läheisyyteen rakennetaan päiväkotia. Ensin poistettiin pintamaa, sitten räjäytettiin kalliota. Seuraavaksi juntattiin paaluja ja tehtiin - mitä ne nyt ovatkaan - anturat? arkut? Sokkelin valmistuminen hahmotteli jo rakennuksen muodot ja mitat, ja eipä aikaakaan, kun seinäelementit nostettiin paikoilleen. Melkein käyp katteeks! Silmien edessä on koko ajan se, mitä on saatu aikaiseksi. En kuitenkaan halua romantisoida rakennustyötä. Vaikka koneet tekevät raskaimmat työt, on kyseessä ulkoilmassa tehtävä raaka homma. Kun räntä lentää vaakasuoraan marraskuun hämärässä, siisti sisätyö ei tunnu yhtään pöllömmältä.