Molemmat on nyt katsottu. Kuninkaan puheesta pidin enemmän. Se on tyypillinen aikuisten elokuva, minkä näki myös katsojakunnan ikärakenteesta. Meitä keski-ikäisiä ja vanhempia harppuja oli enemmistö. Colin Firth on jäänyt meidän mieleemme iki-ihanasta roolisuorituksestaan Mr Darcyna Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo filmatisoinnissa, eikä hän ollut pettymys tässäkään elokuvassa. Kuninkaan puhe luottaa näyttelijätyöhön. Tehoja ei tavoitella rymistelyllä eikä erikoisefekteillä. Miellyttävää.

Black Swan - no joo, hmm, tuskinpa sitä nyt huonoksi elokuvaksi voi sanoa. Katsoihan sen. Mutta kyllä minua kiusasi ja välillä jotenkin huvittikin sen alleviivaava, mahtipontinen tehontavoittelu. Vähemmälläkin katsoja uskoisi ja ymmärtäisi, että päähenkilön piuhat ovat solmussa ja että baletin maailma on kova. Sitä paitsi jo Rosemaryn painajaisessa homma tehtiin paremmin, vaikka se ei mikään balettielokuva ollutkaan. Seksiä oli ripoteltu sekaan tasaisin välein tyyliin kaikille kaikkea: oli seksuaalista estyneisyyttä ja kokemattomuutta, itsetyydytystä, lesbo- ja heteroseksiä. Sitten oli tietysti tämä ikivanha ille faciet -kuvio. Kontrolloivan mamman balettiura oli tyssännyt kuorossa tanssimiseen, joten nyt hänen kunnianhimonsa kohdistui tyttären uraan. Haukotus!

Oli elokuvalla toki hetkensä. Esimerkiksi visuaalisesti vaikuttava kohtaus saatiin aikaan kasvattamalla mustan joutsenen (tanssijan) käsivarsiin mustat sulat, siis vähitellen tanssin edetessä.