Kirjoja on tullut luettua, mutta jostain syystä niistä kirjoittaminen on jäänyt. Nyt aion vähän verrytellä, etten menisi ihan ruosteeseen. Tulossa on nimittäin  mielenkiintoisia uutuuksia, joita varmaan haluan sitten kommentoida. Alla olevat kolme teosta ilmestyivät viime vuonna ja saivat osakseen runsaasti huomiota. Niistä on näin ollen sanottu kaikki tarpeellinen, joten senkin vuoksi riittää lyhyt kommentointi.

Johannes Anyury: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Anuyrun teos on dystopia lähitulevaisuuden Ruotsista, jossa maahanmuuttajat on pantu ahtaalle. Se on puistattavan todentuntuinen, kun muistaa esimerkiksi Tanskan suunnitelmat koota kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet saarelle tai kiristyvät kansalaisuustestit, jollaisia on suunniteltu Suomeenkin. Anyuryn romaani on  valittu vuoden 2017 parhaaksi romaaniksi Ruotsissa. Tiesin tämän ryhtyessäni sitä lukemaan. Niinpä odotukset olivat korkealla. Ennakko-odotukset ovat usein ongelmallisia. Niin nytkin. He hukkuvat äitiensä kyyneliin on vaikuttava, mutta odotin kai maineen perusteella siltä vielä enemmän. Onhan se hyvä, kyllä, mutta häikäisevä? Minusta ei.

Tapani Tolonen: Sokeisto

Tapani Tolosen Sokeisto on muistaakseni tekijänsä esikoisteos. Kuten esikoiskirjailijat nykyään, Tolonenkin on hyvin valmiinoloinen kirjoittaja. Sokeisto  ajoittuu Venäjän vallan loppuvuosiin eli samaan ajanjaksoon, josta kertoo vähän tönkkö televisiosarja Aktivistit. Aikakausi on sakeana  aatteita ja intohimoja. Venäjän sortovaltaa pitäisi vastustaa, mutta millä keinoin ja kenen joukoissa? Huimapäisimmät alkavat vaatia Venäjästä irtaantumista. Työväestö haluaa parantaa omaa asemaansa. Tässä aatteiden ja pyrkimysten ristiaallokossa etsii omaa tietään ja totuuttaan kirjapainossa työskentelevä latoja Eetu, joka on kiinnostunut myös teosofiasta. Hän tutustuu keskiluokkaiseen, naimisissa olevaan Kariniin. Heidän välilleen kehkeytyy omalaatuinen rakkaustarina, joka on teoksen toinen tukijalka yhteiskunnallisen aktivismin kuvaamisen ohella. 

Sokeisto ei onneksi jäänyt vaille huomiota, mutta olisi siitä enemmänkin voinut meteliä pitää. Mielestäni se asemoituu viime vuonna julkaistujen kotimaisten romaanien parhaimmistoon.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Eeva Turunen on näköjään ammatiltaan arkkitehti. Hän on niitä multitalentteja kuten Tolonenkin, joilta riittää kykyjä ja energiaa moniaalle. Neiti U on esikoisteos ja voitti HS:n esikoisteoksille myöntämän palkinnon. Eikä suotta! Teos on kerta kaikkiaan päräyttävä. Ehkä hienointa siinä on kieli. Lauseet napsahtelevat kuin laukaukset maaliinsa; yhtään hutia ei kirjoittaja ole sallinut itselleen. Tekstit ovat vaihtelevia. Ne väistelevät luokitteluja. Proosaruno? Novelli? Kertomus? Muistelen, että Turunen sanoi jossain haastattelussa vastustavansa lokeroivaa luokittelua, sitä että viimeistään lukija haluaa survoa tekstiin johonkin genreen. Ei sitten survota! Nautitaan! Nautitaan tästä pienin nyanssein värisevästä ihmissuhdehistoriasta, niin paljaasta, että hämmentää nähdä. Tekisi mieli katsoa ohi. Ja onhan teoksessa viljalti huumoriakin, lisään vielä, ainakin luulen niin. Kuten olen ennenkin sanonut, olen epävarma kolmikymppisten teksteistä, mikä niissä on ironiaa, mikä huumoria ja mikä mitäkin.  Se on se sukupolvien välinen kuilu!

(10.2. lisätty tuo huumoriosio ja myöhemmin vielä poistettu nimitys romaani, joka oli syystä tai toisesta eksynyt tekstiin)

P.S. 24.2. Lisäänpä vielä muutaman huomion teoksen kielestä: Alkuun kieli tuntui jopa rasittavalta, varsinkin se että ensimmäisessä novellissa toistui tämä Neiti U, Neiti U, Neiti U. Sitä alkoi ajatella, eikö Neiti U:ta välillä voisi yksilöitä jollain muulla tavalla. Sitten toistoon tottui, ja lopulta se alkoi tuntua olennaiselta tekstin ominaisuudelta. Muuten kielessä kiinnittävät huomiota ilmaisun taloudellisuus, rytmi ja sen  muutokset, sanajärjestys ja joukkoon nakatut vanhahtavat sanat, kaikki keinoja joilla ilmaistaan paljon ilman että tarvitsee ruveta selittelemään.