Minä, Katariina taitaa olla ensimmäinen Laila Hirvisaaren teos jonka olen lukenut. Voisin kuvitella, että tämä 600-sivuinen tiiliskivi on teettänyt työtä kirjalilijalla. Historiallisten raamien pitää natsata, ja "välit" on revittävä mielikuvituksesta. Varmaankin Hirvisaari on todella kiinnostunut tästä historiallisesta hahmosta; tuskin tällaiseen urakkaan muuten tulisi ryhdyttyä. Muistelen, että hän aikoo vielä jatkaa Katariinan parissa. Hirvisaarella on laaja lukijakunta, joka viihtyy hänen romaaniensa parissa ja ottanee tämänkin uutuuden innostuneena vastaan. Mikäpä siinä.

Laaja materiaali pysyy Hirvisaaren käsissä ja tarina etenee. Katariina oli toki värikäs hahmo kuten muinaiset hallitsijat varsin usein olivat. En osaa arvioida, miten autenttisen kuvan Hirvisaari saa luotua 1700-luvun Venäjän hovista, mutta vähän tönköltä kuvaus vaikutti. Tekstiin on myös jäänyt häiritsevää sanallista sälää kuten, että keisarinna pähkäilee, mikä on hänen subjektiivinen mielipiteensä, että hän pitää jotain huonetta (vai mikä se nyt oli) mielettömän kauniina ja että Potemkin kertoo soluttautumisensa henkivartiokaartiin olleen miltei utopiaa. Eniten  itseni kuitenkin rasittivat Katariinan ympärille sijoitetut pyhimysmäiset hyvikset Fanny, Aleksandra ja Leon. Enemmän elämää ja särmää on pahiksissa kuten keisarinna Elisabetissa ja suuriruhtinas, sittemmin tsaari Pietari III:ssa.

Minä, Katariina oli Finlandia-ehdokkaana. Kaikella muotoa  Laila Hirvisaari on ansainnut  tällaisen huomionosoituksen; onhan hänellä takanaan pitkä ura ja tukenaan tuhansien lukijoiden suosio.  Omiin lemppareihini hän ei ole kuulunut eikä kuulu tämänkään teoksen perusteella.