Iida Turpeinen iski kultasuoneen teoksellaan Elolliset. Se on jo voittanut HS:n esikoisteoksen palkinnon ja valikoitunut myös Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi. Lisäksi teoksesta on tehty  kustannussopimus pariinkymmeneen maahan. 

En ihmettele. Turpeisen teos on monella tavalla nappisuoritus. Aihe, lajikato ja ihmisen vaikutus siihen, on mitä ajankohtaisin. Sen käsittelyyn Turpeinen on löytänyt hämmästyttävän otuksen, stellerinmerilehmän, jonka luuranko, harvinaisuus lajissaan,  on  Helsingin luonnontieteellisessä museossa. Miten se sinne päätyi, selviää Turpeisen teoksesta. Mielenkiintoista ja murheellista! Muutaman muunkin eläinlajin surkea kohtalo käydään läpi. Esimerkiksi Alaskan saukot ammuttiin turkkinsa takia. Amerikan muuttokyyhkyjen parvissa oli miljoonia lintuja, mutta nekin saatiin hengiltä; jäljelle ei jäänyt ainoatakaan. Joitakin lajeja, kuten juuri muuttokyyhkyjä,  yritetään myös palauttaa. DNA:ta saadaan löydetyistä jäänteistä, ja sen  avulla yritetään saada aikaan risteytys lajin nykyään elossa olevien sukulaislajien kanssa. Vaikka onnistuttaisiin, laji ei tietenkään ole se alkuperäinen kuin ulkoisesti, jos sitenkään.

Turpeinen kuvaa myös ihmisten asenteiden sitkasta muutosta. Pitkään ajateltiin, että ihmisellä on oikeus hyödyntää eläinkuntaa, miten tahtoo. Sukupuutotkin kiistettiin, mutta lopulta tosiasiat oli pakko hyväksyä. Myös luonnosta ja eläimistä kiinnostuneiden ja niitä ihailevien   ihmisten toimet joutuivat kritiikin kohteeksi. Esimerkiksi harvinaisten lintujen ja munien keräily yksityisiin kokoelmiin alkoi näyttää vastenmieliseltä ja ymmärrettiin  lajeille turmiolliseksi.  Vaikka lajikadon torjumisessa on päästy eteenpäin,  yhä useamman lajin kannalta ja kiihtyvällä vauhdilla ollaan jo myöhässä.

Turpeisen teos sisältää painavaa asiaa, mutta hän ei onneksi juuri luennoi, mikä usein vaivaa tämän kaltaisia teoksia. Hän ei myöskään saarnaa eikä syytä suoraan, mutta ihmisten syyllisyys lajikatoon tulee toki selväksi kertomalla ja kuvaamalla, mitä ihnmiset ovat eläimille ja luomakunnalle tehneet.  Vaikka en yleensä ottaen ole mikään itkuiikka, luin teoksen viimeistä lausetta kyynelet silmissä: [--] mutta hetken se käy tässä, kaikenkennielevä kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa.

Tällaista on kirjallisuus parhaimmillaan.