Tunnustan heti: en ole lukenut kannesta kanteen Miki Liukkosen uutuutta Hiljaisuuden mestari. Olen todella pettynyt, siis itseeni. Olen sättinyt itseäni: Vätys! Keskittymiskyvytön luuserilukija! Lukuromaanien ahmija! Pahimman sortin somekääpiö! Olen palauttanut mieleeni teoksia, jotka olen lukenut, vaikka niitä pidetään tavikselle vaikeina tai tylsinä, "haasteellisina". Olen muistuttanut itseäni, että olen lukenut innostuneena Liukkosen O:n, joka on kunnon tiiliskivi Hiljaisuuden mestariin verrattuna. 

Niin että mikä mättää? Liukkosen teoksen kritiikeistä olen oppinut, että siinä olisi kyse kommunikaation vaikeudesta tai mahdottomuudesta. Että kukaan ei voi jäännöksettomästi ymmärtää toista ihmistä, ikään kuin pesiä hänen pääkopassaan. Niinpä. Minulle vain kävi  niin, ettei  teoskaan kommunikoinut  kanssani. En saanut otetta oikein mistään, ja lukeminen alkoi tuntua yhä enemmän pakkopullalta. Noloa, mutta  päätin lopulta  jättää lukemisen kesken.  Selitin itselleni, että ehkä palaan siihen "paremmalla ajalla". Juu.

Liukkonen on lahjakas ja kiinnostava kirjoittaja, enkä aio vielä luopua Liukkosen lukemisesta. Ainakin yritän.