Luin Peter Franzénin esikoisteoksen Tumman veden päällä vasta muutama viikko sitten. Pidin siitä. Lapsen näkökulma asioihin oli mielestäni aidosti tavoitettu. Tartuinkin kiinnostuneena Franzénin uutuuteen Samoilla silmillä. Teos jatkaa Peten tarinaa eteenpäin. Nyt Pete on jo murrosikäinen ja asuu viikot kahdestaan siskonsa Suvin kanssa, toki isovanhempien avustamana. Äiti, joka on eronnut Peten isäpuolesta Pertistä, opiskelee  Oulussa. Teos kertoo yhden viikon tapahtumat. Kylläpäs viikkoon mahtuu jos jotakin. Pete tutustuu pelottavaan, kiihottavaan ja salaperäiseen Tupuun. Äiti löytää uuden miesystävän, samoin isä uuden naisen. Välillä käydään nyrkkeilyharjoituksissa. Kertojina ovat vuorotellen Pete, äiti ja isä. Kertoja on ilmoitettu aina luvun alussa. Syystä jota en keksinyt, Pete ja äiti kertovat tapahtumista minä-muodossa mutta isän tarina etenee hän-kertojan varassa. Rakenne on selkeä mutta myös kovin rautalangasta väännetty. No, eipähän lukija ainakaan putoa kärryiltä.

Peten osuudet ovat teoksen onnistuneinta ja luontevinta antia. Isän kuvauksissa on kömpelyyttä mutta paikoittain myös uskottavuutta. Äitiin Franzén sen sijaan ei ole saanut puhallettua henkeä. Hän jää tässä kirjassa ohueksi hahmoksi, jonka rakkausseikkailu tuntuu suorastaan hupaisalta: "Ooksää pettänyt", Tommi kysyi epäuskoinen hymy pehmeän miehekkäästi kaartuvilla huulillaan ja hänen silmiinsä oli syttynyt ilkikurinen katse. Omg. Tyyli on kuin suoraan Harlekiini-kirjoista, oletan, koska  en ole niitä  lukenut. Isovanhemmat ovat lämpimiä ihmisiä kuten esikoisteoksessakin. Yhä vain isoisä naksauttaa suutaan hauskasti, minkä mainitsemisen Franzén voisi jo jättää vähemmälle.

Repliikkien Peräpohjolan murre on mukavaa ja tuo eloa vähän kuivakkaaseen ilmaisuun.

Esikoisteoksellaan Peter Franzén todisti osaavansa myös kirjoittaa. Luulenpa, että toista teosta olisi kannattanut vielä kypsytellä. Ehkä Franzén tai kustantaja halusi takoa, kun rauta on kuumaa eli elokuva esikoisteoksen pohjalta on esillä mediassa? Niin tai näin, Franzénkin on näitä monilahjakkuuksia, joita on putkahdellut julkisuuteen. Etsimättä tulevat mieleen esimerkiksi Ville Virtanen ja Hannu Väisänen. Tästä kolmikosta Väisänen on kyllä paras kirjoittaja valtteinaan huumori ja itseironia. Mutta katsotaan, mihin Franzénkin tulevaisuudessa venyy.