Otin luettavakseni Heidi Köngäksen romaanin Siivet kantapäillä  myönteisten arvioiden innostamana. Sitä paitsi olen pitänyt joistakin Köngäksen aikaisemmista teoksista kuten romaaneista Hertta ja Dora, Dora.

Kuten Hertta, myös Siivet kantapäillä edustaa muotiin tullutta genreä, jota on ruvettu nimittämään biofiktioksi. Tällä kertaa romaanin päähenkilö ja samalla kertoja on Marja Rankkala, joka työskenteli pääasiassa radioteatterissa dramaturgina ja ohjaajana. Teoksen Marja tilittää miessuhteitaan, ja niitähän riittää. On hänen esimiehensä Olavi Paavolainen. On joku ruotsalainen Palle, on nuori Oulussa syntynyt biseksuaali teatteriarvostelija (Jukka Kajava?), on tyyppi Etelä-Euroopasta, nimeä en muista. Ja kaipa muitakin. Rankkala myös matkusteli paljon, teoksen mukaan enimmäkseen yksin. Hän eli värikkään, varsinkin aikaansa nähden itsenäisen ja boheeminkin elämän, millä oli hintansa. 

Fundeerasin teosta lukiessani varsinkin sen biofiktiivisyyttä. Onko romaani kiinnostavampi, kun sen päähenkilö on "oikea" Marja Rankkala eikä täysin fiktiivinen luomus? Eipä juuri. Olavi Paavolainenkin alkaa olla loppuun kaluttu - tai sitten vain luulen niin tietämättä, mitä on vielä jäänyt pimentoon. Ja vilahteleehan tekstissä muitakin julkkiksia. Tunnetut henkilöt eivät kuitenkaan juuri kannattele teosta, sen pitää  pärjätä  omilllaan, ihan vain fiktiona. Onnistuuko se? Kyllä ja ei.

Siivet kantapäillä on toki ammattitaitoisesti työstetty, ja teoksella on hetkensä. Esimerkiksi matka Rhodokselle nuoren Josefin (eli teatteriarvostelijan) kanssa on uskottavalla tavalla armoton, siis päähenkilölle. Mutta sitten on paljon latteaa  lörpötystä: teen sitä ja tätä ruokaa, avaamme viinipullon jos toisenkin, sitten  rakastelemme tai emme, ja tyyppi lähtee pois, kotiinsa tai toisen naisen luo; onpa tyhjä olo, en saa unta.  Varmaan monia kiinnostaa, uskon sen,  mutta itse en taida kuulua tähän joukkoon. 

Olen moneenkin kertaan toitottanut, etten fanita autofiktiota. Vähitellen alkaa tuntua, että myös biofiktio joutaa samaan romukoppaan.