Huomenna jaetaan taas kirjallisuuden Finlandia-palkinnot. Olisin mielelläni jotain mieltä nimenomaan kaunokirjallisuuden palkinnosta, mutta  olen lukenut ehdokkaista vain kolme.

Laura Gustafssonin teoksen Mikään ei todella katoa luin pian sen ilmestymisen jälkeen, joten se ei enää ole kirkkaana muistissa. Lähinnä mieleen on jäänyt tinkimättömyyys, joka leimasi päähenkilön eläinsuojelutyötä. Se  ei todellakaan tehnyt elämästä helppoa. Tiukkaa on myös teoksen teksti. Siinä ei ole lutuista lepertelyä eikä leppoisaa jaarittelua, muistaakseni.

Sirpa Kähkösen teoksen 36 uurnaa ostin syyskuussa siskolle syntymäpäivälahjaksi, mutta luin sen itse vasta vähän aikaa sitten. Kirjoitin siitä tässä blogissa.

Iida Turpeisen Elolliset ostin myös, kun huomasin olevani varausten listalla jossain 70:nnen paikkeilla. Liian pitkä aika odottaa! Tästäkin teoksesta löytyy juttu blogissani.

Miki Liukkosen viimeiseksi jääneen romaanin  Vierastila sain käsiini tänään, joten en ole paljon alkua pitemmällä sen lukemisessa. 

Esikoiskirjailijana Turpeinen ei tietenkään voinut olla minulle ennalta tuttu, mutta muut kolme kylläkin.  Antti Hurskaisen (Suntio), tunnistan nimeltä, mutta yhtään teosta en ole lukenut enkä olisi osannut nimetä.  Pasi Ilmari Jääskeläinen (Kuurupiilon anatomia) on minulle uppo-outo. Ei mitään havaintoa! 

Kirjallisuuden palkitsemisella on ongelmansa, mutta myös ansionsa, joista suurimpia on, että parhaassa tapauksessa esille pääsee kirjailijoita, jotka eivät ole meille lukijoille kovin tuttuja. Miten itse valitsen, mitä luen? Käyn läpi kustantajien uutuuskirjojen luettelot ja valkkaan sieltä kiinnostavia teoksia. Enimmäkseen ne pakkaavat olemaan  ennestään tuttujen kirjailijoiden tuotantoa. Seuraan myös parin, kolmen lehden kritiikkejä. Ja joskus lähtee kirjastosta mukaan jokin satttumalöydös tai esille asetettu teos. Valtava määrä teoksia jää pimentoon. Se on sääli, mutta sille ei valitettavasti mahda mitään. 

Otanpa nyt esimerkiksi Matias Riikosen romaanin Matara. Finlandia-ehdokkuus sai minut lukemaan Mataran ja olin aivan myyty. Sama oikeastaan koskee Ida Rauman voittajaromaania Hävitys. Sen sijaan Viikilän ja Saision (2021) romaanit olin lukenut jo ennen kuin niistä tuli ehdokkaita. Miksi? Siksi että he ovat minun short listallani aina, kun jotain julkaisevat.

Taas kerran on esille nostettu myös kysymys siitä, pitäisikö voittajan valitsijan olla kirjallisuuden asiantuntija, siis tutkija, kriitikko tms. Ei pitäisi. Itselleni lukijana ei ole niin väliä, kuka voittaa; kiinnostavampaa on, ketkä ovat ehdolla. Ymmärrän, että kirjailija voi ajatella toisin. Hänelle voitolla on taloudellistakin merkitystä. 

Niin. Noista lukemistani romaaneista asettaisin voittajaksi Elolliset. Mitähän Jorma Uotinen siitä tuumaa?