Koirien kanssa lenkkeillessä  ehtii ajatella kaikenlaista. Eräänä päivänä ryhdyin miettimään, millainen koiraharrastaja olisin tai millainen harrastaja minusta tulisi, jos olisin aloittamassa enkä jäähdyttelemässä harrastusta. Njaa, ihminen on nuorena erilainen - yleensä ehdottomampi ja mustavalkoisempi kuin vanhempana - jolloin elämänkokemus on kasvattanut suhteellisuudentajua. Ihminen on myös aina oman aikansa lapsi, riippuvainen kulloisestakin tiedosta, aatteista, mielipideilmastosta sun muusta. Joten vähän vaikea kuvitella, mutta  yritänpä.
 
Luulen, että ensimmäinen koirani olisi kultainennoutaja, kuten se oli silloin kauan, kauan sitten. Kultsu olisi erinomainen valinta monille myöhäisteineille, joille noutaja on olevinaan liian vässykkä ja jotka ovat siitä syystä valinneet niinku haasteellisemman ja täpäkämmän rodun yksilön - ja ajautuneet sen kanssa vaikeuksiin. Hyvä noutaja on aktiivinen mutta ei levoton häslä, fiksu, melkein kouluttaa itse itsensä ja siinä sivussa omistajan ja huusholliin hankitut uudet koirat. On koira- ja ihmissosiaalinen. Ei hauku turhia. Kestää mainiosti Suomen ilmastoa. Sopii moniin harrastuksiin varsinkin, jos ei tavoitella jotain SM-tasoa esim. agityssä. On koiran kokoinen ja turvaa tuova kumppani iltapimeällä, vaikka ei olekaan mikään tappajakoira.  On suht terve, toki yksilöstä riippuen. 
 
Mutta mitä ottaisin noutajan rinnalle tai jälkeen? Aikoinaan valintani oli cockeri noutajan ollessa kaksivuotias. Cockerit ovat ihastuttavia mutta luulen silti, että nykyinen minäni jättäisi cockerit väliin. Seuraavaksi hankin aikoinaan englanninsetterin. Se ei jäänyt ainoaksi setteriksi. Setteri on suuri rakkauteni. Hmph. Ehkä olisin nyt tiukkapipoisempi kuin nuorenpana: setteri pysyköön metsästyskoirana. Ei siis minulle setteriä?
 
Entäpä havannankoira? Aivan mahtava rotu, kyllä. Reilut 20 vuotta sitten rodussa oli bonuksena uutuudenviehätystä, mutta nyt se tietysti on jo aivan peruskauraa. Luulen, että jos aikoisin  ruveta tosimielellä kasvattamaan koiria, valintani voisi jälleen olla havannankoira, mutta muuten ehkä ei. Miksikö? Siksi että omistan koiria suurelta osin sen vuoksi, että niiden kanssa pitää ja saa liikkua. Mieluiten liikkuisin maastossa, missä täydessä turkissa oleva havanna ei ole omimmassa elementissään. Turkkeja puolestaan en halua leikata lyhyiksi; minulle hava ei ole hava ilman kaunista karvapeitettään. Ihannekoirani on myös säänkestävämpi kuin havaneesi. 
 
No niin, minulla olisi se noutaja, mutta ei muuta? Saattaisipa hyvinkin olla jokin  pystykorva (mitteli?) tai hauska sekis. Ei sen vuoksi, että kuvittelisin sekarotuisten olevan terveempiä tai viisaampia tai jotain. Mutta jollain tavalla (en osaa edes selittää, millä ja miksi) koko rotukoirascene on alkanut tympäistä. Ja siihen tympäännykseenhän sekis olisi oiva lääke, kai. Olen varmaan aikaisemminkin sanonut, että minulle koiran tärkein ominaisuus on se, että se on koira!

Yhdestä asiasta en ole muuttanut mielipidettäni vuosikymmeniin. Ykkösinhokkini on rekisteröimätön mutta puhdasrotuiseksi väitetty koira. Ei siis sellaista minulle ikinä! Aika näyttää, onko minulla jossain vaiheessa syytä muuttaa mielipidettäni tässä asiassa. Mikään ei nimittäin ole kiveenhakattua koiraharrastuksessakaan.