Television luonto-ohjelmat tulee katsottua aika tarkkaan. Monenlaista ihmetyksen aihetta on vuosien varrella tullut vastaan kuten kuvaukset eläinten neuvokkaasta toiminnasta ja työkalujen käytöstä. Eläimet ovat fiksumpia kuin kuvittelisi! Kerronpa kolme suosikkiesimerkkiäni asiasta.

Vanhan matriarkan johtama norsulauma lähestyy jokea. Laumassa on matriarkan tyttäriä ja tyttärentyttäriä keskenkasvuisine jälkeläisineen; nuorimmat ovat pieniä norsuvauvoja. Joki ei ole kovin leveä eikä vuolas, mutta sen rantapenkereet ovat jyrkät ja liejuiset. Kuinka ollakaan, yksi näistä pienistä ei pääse pengertä ylös. Se ponnistaa ja ponnistaa, mutta liukuu aina takaisin. Sitten norsut huomaavat sen ahdingon. Aikuinen norsu kiertää pikku norsun taakse ja alkaa työntää sitä kärsällään takamuksen alta. Mutta ei! Ehkä norsuvauva on jo niin uupunut, ettei se avusta huolimatta pääse penkkaa ylös. Toinen norsu saapuu tarkkailemaan tilannetta, tuumii hetken ja alkaa kaivaa etujalalla rantapengertä. Valtava etujalka heilahtaa edestakaisin uudestaan ja uudestaan, kunnes penkereeseen syntyy kouru, joka tekee noususta loivemman ja jota pitkin norsuvauva saadaan autettua takamuksesta työntämällä kuivalle maalle. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Minusta tämä oli mykistävää toimintaa.

Toinen esimerkki, jonka on erilaisina versioina näytetty monta kertaa: Apinat ovat huomanneet jonkin kovakuorisen hedelmän tai pähkinän olevan kypsymässä. Ne käyvät puussa tutkimassa hedelmiä ja pudottavat sopivassa vaiheessa olevat alas. Sitten hedelmien annetaan vielä kuivua. Apinat koettelevat koputtelemalla, joko ne ovat sopivia. Sen jälkeen ne kuljettavat hedelmät halkaisupaikalle. Niillä on laakea kivi, johon hedelmä asetetellaan huolellisesti. Sitten sitä isketään toisella, tarkoitukseen sopivalla kivellä, kunnes se halkeaa. Varsinkin tämä hakkausvaihe on vaikuttava. Apina nostaa kaksin käpälin painavan näköisen kiven ja työskentee rivakasti ja sinnikkäästi. Ohjelman selostuksessa väitetään, että mikä tahansa kivilaji ei sovi alustaksi, vaan apinat etsivät tietynlaista kiveä tähän tarkoitukseen.

Vähän samanlaista toimintaa on esim. merisaukoilla. Ne uivat selällään ja laittavat mahan päälle litteän kiven, johon sitten hakkaavat simpukkaa saadakseen sen auki. SIllä lailla!

Lintuja ei luulisi erityisen fiksuiksi. Mutta niiinpä vaan uusiseelantilainen varislintu (mikä sen nimi nyt onkaan?) todistaa toista. Lintu ottaa rautalangan pätkän, taivuttaa sen toisen pään koukuksi ja tonkii tällä koukulla pullon pohjalta ruokaa! Nämä nokkelat linnut puuhaavat kaikenlaista muutakin, myös sellaista mistä ihmiset eivät suuremmin pidä.

Ihmisten uusavuttomuudesta puhutaan paljon, varmaan aiheettomastikin, uskoisin. Tällä kertaa esimerkkini tästä ilmiöstä ovat koiran hoidosta. Oman rotuni eli havannankoirahan on ns. turkkirotu. Se tarkoittaa, että koiralla on periaatteessa kaunis, näyttävä turkki, jota kuitenkin pitää hoitaa huolellisesti, jotta se pysyisi sellaisena. Aina hoito ei onnistu, eri syistä. Erään tapauksen  kertoi Koiramme-lehdessä eläinlääkäri Ulla Huttunen. Eläinlääkäriin oli tuotu havaneesi pahasti takkuuntuneessa ja huopaantuneessa turkissa, jonka alla muhi tietenkin iho-ongelmia. Ja mikähän oli syy? No kun koiran kasvattaja oli käskenyt harjailla turkkia, ja omistaja oli sitten "harjaillut" sitä jollakin vauvaharjalla. Ulla Huttusen mielestä vika oli kasvattajan huonoissa neuvoissa...

Keskustelupalstalla toinen havaneesin omistaja kysyi, miten saa auki koiran silmien alle klimppiintyneet karvat. Koira oli musta, joten hän ei ollut huomannut (!), että silmistä valuva neste oli saanut aikaan tällaiset karvalaatat, joihin koira ei antanut koskea. Myöhemmin hän kertoi, että karva leikattiin pois eläinlääkärissä!

Eräässä toisessa keskustelussa koiranomistaja ohjeisti havaneesin pennusta haaveilevaa, että heille ainakin kasvattaja näytti kädestä pitäen, miten hava pestään. Oi että ihqua!

Tietenkin kasvattajan pitää antaa havaneesin turkin hoidosta kunnon ohjeet. Tietenkään ei haittaa, jos hän jopa näyttää, miten pesu tapahtuu. Siitä huolimatta minusta on tyrmistyttävää, ettei aikuinen ihminen itse tajua tarkkailla, millaisessa kunnossa  oma koira on. Huomattuaan, että turkissa on takkuja, luulisi täysjärkisen tarttuvan kampaan ja/tai sakseihin ja hoitavan takut pois. Vielä kamalampi on se ajatus, jääkö takkuuntuminen  huomaamatta sen vuoksi, etteivät ihmiset ollenkaan tutki tai edes koskettele koiraansa, vaan koira pyörii joukon jatkona omissa oloissaan. Ongelmat huomataan vasta kun ne kärjistyvät kriisiksi.

Mitä koiran pesuun tulee, se on mielestäni niin yksinkertainen operaatio, etten todellakaan tajua, miksi kasvattajan pitää näyttää miten se tapahtuu. Selostamisen luulisi riittävän. Apinakin oivaltaisi mutta ihminen ilmeisesti ei.