Antti Heikkinen on tullut ryminällä kirjallisuuden stagelle. Esikoisteos Pihkatappi menestyi hyvin ja sai kaksikin palkintoa (Savonia, Kalevi Jäntin), ja hienosti on menestynyt myös Juice Leskisestä kertova Risainen elämä. Jossain välissä hän ehti myös näyttelemään pääroolia Pihkatapin dramatisoinnissa Kuopion kaupunginteatterissa, ihan kelvollisesti. Heikkisellähän on kokemusta näyttelemisestä harrastelijateatterissa. Työtahti on kova. Toinen romaani Matkamies maan ilmestyi jo viime vuonna.

Itse en varsinaisesti innostunut Pihkatapista. Syynä on varmaan aihe, nuoren miehen kasvutarina, joka ei kaltaistani kantturaa jaksa enää kiinnostaa, ellei ole aivan tyrmäävän hienosti kirjoitettu.  Matkamies maan lukeminenkin lähti sitkaasti liikkeelle, kunnes jossain vaiheessa totesin, että kirjahan on hyvä, mielenkiintoisempi kuin esikoisteos. Useinhan kakkosteos on kirjailijalle vaikea, mutta Heikkinen näköjään  vain porskuttaa eteenpäin. Pois tieltä oksat ja männynkävyt!
 

Matkamies maassa ollaan esikoisteoksesta tutussa maaseututaajamassa. Harrastelijateatterissa harjoitellaan Savon murteelle käännettyä Macbethiä. Terveyskeskus aiotaan purkaa, mikä uhkaa purskauttaa näkyville vaietun salaisuuden. Vanhoja haavoja revitään auki ja uusia aiheutetaan. Suurin mullistus on kuitenkin pakolaisten vastaanottokeskuksen perustaminen entisen ammattikoulun tiloihin. Kylän raitillahan maleksii musulmaaneja! Se herättää uteliaisuutta ja typerää uhoa, joka on riistäytyä käsistä.  Onneksi Heikkinen välttää mustavalkoisuuden. Sekä kantaväestön että pakolaisten keskuudessa on hyviksensä, mutta myös pahikset. Turhan opettavaa sävyä on mukana esimerkiksi vanhan taksikuski Säkkisen paasauksessa nuoremmalle, mutta olkoon.

Heikkinen on hyvä luomaan tyyppejä. Vaikka poliisi Mauri Antero Väätäinen on minusta  ärsyttävä äijäkirjallisuuden henkilöhahmo, niin onhan se taiten kirjoitettu, samoin kuin konna Rauno Kapanen.  Myös dementoituneen Auliksen nahkoihin Heikkinen on uinut hämmästyttävän uskottavasti. Ainoastaan se selväjärkisyyden jakso, jossa Aulis kertoo "sotasankaruudestaan" koetteli uskottavuuden rajoja (liian pitkä ja johdonmukainen dementikolle?). Savon murretta Heikkinen kirjoittaa herkällä korvalla; sitä ei onneksi pursoteta tuutin täydeltä eikä siitä muodostu sietämätöntä  viäntämistä.

Heikkinenkin on näitä monilahjakkuuksia, joita kirjallisuuteen on viime vuosina ilmestynyt. On hienoa, ettei ihmisten nykyään tarvitse jämähtää johonkin lokeroon. Se on kehitystä.