Kauheeta - kaihia!

Kun koirani Pilvi oli toista kertaa kantavana keväällä 2007, sen ensimmäisen pentueen isältä löytyi kaihisairas jälkeläinen. Hälytyskellot soivat päässäni. Pilvi itse oli tietenkin peilattu tervesilmäiseksi, mutta mikä mahtaisi olla jälkeläisten tilanne? Pentueesta oli yksi koira jäänyt omaan omistukseeni ja tässä vaiheessa jo kertaalleen peilattu. Menisivätkö muutkin peilattaviksi? Samalla ne voisivat antaa verinäytteen akatemiaprofessori Hannes Lohen tutkimusryhmää varten. Otin yhteyttä omistajiin, ja eipä aikaakaan, kun koko pentue oli tutkittu. Esme ja Doni matkasivat lähikaupunkiin, ja Seri odotteli omalla paikkakunnalla pidettävää tarkastusta. Lämpimät kiitokset omistajille!

Valitettavasti peilaukset paljastivat, että Pilvi on HC:n kantaja. Mutta voisiko sillä teettää kolmannen pentueen? Sivuutan tässä laajemmat pohdinnat. Kerronpa vain, että esitin myöhemmin toisenkin pentueen omistajille toivomuksen, että koirat vietäisiin terveystutkimuksiin. Pyysin myös 5 - 6 Pilvin Tuisku-äipän jälkeläisen omistajaa otattamaan vaikkapa rokotusreissulla tuon verinäytteen.

Mikä mättää tällä kertaa?

Vuoden kuluttua totesin, etteivät Iiro, Frodo, Neppari ja Aada olleet käyneet tutkimuksissa. Niinpä otin uudestaan yhteyttä omistajiin ja pyysin heitä tutkituttamaan koirat. Ilmoitin myös, että maksan nämä tutkimukset sekä verinäytteen oton, kuten tein edellisen pentueenkin kanssa. (En yritä mainostaa "erinomaisuuttani". Kasvattajan kustantamat tutkimukset ovat yleisiä. Halutessaan voi ajatella, että pennusta maksettuja rahoja siinä vain siirrellään edestakaisin.) Pyrin myös perustelemaan toimenpiteen tarpeellisuutta: Kasvattajien omat koirat on jo laajasti tutkittu ja antaneet verinäytteen. Edistystä kaihin torjunnassa ja mahdollisen geenitestin kehittämisessä saavutetaan kasvattien omistajien avulla.

Aikaa kului, mutta mitään ei tapahtunut. Mikä neuvoksi? No, Otin  keväällä 2011 vielä kerran yhteyttä kahteen  lähimpänä (n. 150 ja 250 km) asuvaan pennun omistajaan ja tiedustelin, voisinko itse viedä koirat tutkimuksiin. Toki, mutta kyllä hekin voivat sen tehdä, alkukesästä varmaan, sitten loppukesästä tai viimeistään syksyllä.  Kumpaakaan ei ole tähän päivään mennessä tutkittu. En tiedä, otattivatko Tuiskun jälkeläisten omistajatkaan verinäytettä geenitutkimukseen. Ainakaan he eivät ole ilmoittaneet asiasta minulle tai rotuyhdistyksen tiedostoon.

Turhauttavaa!

Tämä prosessi antoi minulle runsaasti ajattelemisen aihetta. Aivan ensiksi haluan kuitenkin tähdentää, etten  syytä  tai halua mustamaalata ketään, ainoastaan totean tilanteen. Mutta rehellisyyden nimessä voin myös kertoa olevani harmistunut, etupäässä itseeni. Miksi en onnistunut vakuuttamaan kasvattien omistajia tutkimusten hyödyllisyydestä? Mistä narusta minun olisi pitänyt vetäistä saadakseni nämä sinänsä fiksut ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen, kohti järkeväksi kuvittelemaani tavoitetta, mahdollisimman tervettä havannankoiraa?

Ymmärrän toki, ettei rodulla ole sellaista merkitystä tavisomistajalle kuin kasvattajille tai muille hevijuusereille, vaan esimerkiksi havanna on heille jokin pikku koira muiden joukossa. Sen kuulee jo tavasta, jolla pentua kysytään: - Me ei nyt saatukaan sitä cottonia, kun siihen pentueeseen ei syntynyt narttui, niin me ois kysytty, minkälaisii nää havannankoirat on? Ymmärrän myös, että arjessa on paljon tärkeämpiä huomion kohteita - sekä vastoinkäymisiä että ilon aiheita - kuin perheen koira. Ja ymmärrän senkin, että on eri asia käyttää koira tutkimuksissa kotipaikkakunnalla kuten olen itse aina voinut tehdä sen sijaan, että lähtee roudaamaan sitä jonnekin matkojen päähän. Mutta silti!