Minua nolottaa: Miten monta kertaa olenkaan tässä blogissa kuuluttanut vastenmielisyyttäni autofiktiota kohtaan - ja silti luen autofiktioita kuten nyt Joonatan Tolan romaanin Hullut ihanat linnut, vieläpä lähinnä tirkistelynhalusta. Halusin yksinkertaisesti tietää, miten Tolan  perheelle  kävi edellisessä romaanissa (Punainen planeetta) kerrottujen tapahtumien jälkeen. Minulla ei siis ollut lukemiseen ikään kuin ylevämpiä syitä.

Punaisessa planeetassahan päädyttiin siihen, että perheen isä kuoli. Vaikka isä ei ollut helppo ihminen, hänen poismenonsa ei tainnut tehdä perheen elämästä helpompaa, koska pahenevaa MS-tautia sairastava äiti jäi yksin neljän alaikäisen lapsen kanssa. Yksi heistä, 6-vuotias Joonatan eli Jonttu, toimii tässäkin romaanissa kertojana ja määrittää näin näkökulman tapahtumiin.

Vaikeaa on. Lapset yrittävät parhaansa mukaan huolehtia rutiineista. Esimerkiksi yksi sisarista, kymmenvuotias,  huolehtii raha-asioista, Jonttu äidin kylvettämisestä. Välillä taistellaan sossujen kanssa, jotka haluaisivat auttaa perhettä tavalla, jota se ei itse halua. Avuksi äiti yrittää hankkia uuden miehen voidakseen osoittaa, ettei ole yksinhuoltaja.

Lohduttoman arjen kuvaus etenee jotenkin hajanaisesti. Ehkä se on tarkoituksellista, olihan kuvauksen kohteena oleva elämäkin sekavaa. Punaisesta planeetasta tuttua tahatonta komiiikkaa tai nyrjähtänyttä huumoria   (lukija ei  tiedä, saisiko nauraa vai ei) on mielestäni vähemmän. (En siis tarkoita, että sitä pitäisi olla enemmän.)  Mietin myös lasten suuhun laitettuja repliikkejä. Joskus ne tuntuvat kovin aikuismaisilta, vaikka ottaisi huomioon, että aikuisen rooliin joutuneet fiksut lapset saattoivat olla pikkuvanhoja. Sossut esitetään enimmäkseen kielteisessä valossa, ymmärrettävästi. Jonkinlainen valopilkku heidän joukossaan taisi olla nuoriso-ohjaaja Esa. Jossain neuvottelussa tämä Esa ivailee pyttyyntyneenä lastenkodin missiosta, strategiasta, visiosta ja sen semmoisesta. Kyse on eräänlaisesta anakronismista; nämä tuskin olivat 90-luvun alkupuolella lastenkodin yhteydessä käytettyjä sanoja vaan ehtaa 2010-luvun höttöä. 

Kirjailija joka tapauksessa tietää, mitä tekee tai oikeammin kirjoittaa. Lukijana voin sitten funtsia syitä hänen ratkaisuihinsa tai ottaa ne vastaan sellaisenaan. 

Nyt tiedän, että Tolan perheen lapset ovat olleet selviytyjiä. Heidän tarinansa käsittääkseni jatkuu ainakin kolmannessa romaanissa. Uskoakseni luen senkin.