Murakamin teos Kafka rannalla (2002, suom. 2009) osui kirjastosta käteeni sattumalta. En tiennyt enkä tiedä kirjailijasta mitään, mutta lainasin kirjan, koska yleensä pidän japanilaisista kirjoista. Esimerkiksi Ishiguron Pitkän päivän ilta on yksi kaikkien aikojen lemppareistani.

Kafka rannalla kertoo 15-vuotiaasta Koichi eli Kafka Tamurasta, joka karkaa kotoa ja lähtee etsimään itseään. Hänellä on etäiset välit isäänsä, ja hänen äitinsä ja sisarensa ovat häipyneet kotoa Kafkan ollessa nelivuotias. Kafka ei tiedä eikä voi ymmärtää tai hyväksyä sitä, miksi äiti hylkäsi hänet. Minuutensa lisäksi Kafka  etsiikin kadonnutta äitiään ja siskoaan. Kafkan isä on ennustanut - antiikin tragedian mukaisesti - että Kafka nai äitinsä ja tappaa isänsä. Teoksessa hyödynnetään antiikin myyttejä ja viitataan länsimaiseen kirjallisuuteen. Jäin miettimään, sisältääkö se myös sellaista japanilaista mytologiaa jota en havaitse, koska en tunne sitä.

Toinen keskeinen henkilö on kuusikymppinen Nakata, joka on  vammautunut henkisesti selittämättömässä onnettomuudessa toisen maailmansodan aikaan. Hänen seurakseen ja apulaisekseen liittyy mukaan rekkakuski Hoshino.

Kafka ja Nakata ajautuvat samalle paikkakunnalle eli Takamatsuun Shikokun saarelle, koska heidän on "pakko" tehdä niin. Tästä tuli mieleen Mika Waltarin Turms, kuolermattoman nimihenkilö, etruskilukumo, joka ei tiennyt olevansa lukumo mutta jonka oli "pakko" vähitellen ajautua  etruskivaltioon. Kohtaloaan ei voi välttää!

Kafka rannalla ei ole realistinen teos. Siinä vaiheessa kun tarinaan ilmestyi kissojen kieltä osaava Nakata ja taivaalta satoi ankeriaita, sardiineja ja iilimatoja, ajattelin, että olenko ryhtynyt lukemaan jotain Japanin Harry Potteria. (En ole H. P. -fani; tosin olen lukenut vain teossarjan ensimmäisen osan, joka oli aikuiselle lukijalle tylsä.) Nakatan osuus tarinassa jäikin minulle vähän hämäräksi ja vieraaksi. Kyllähän hän löysi ja käänsi "kynnyskiven", mutta joo, hupaisa vaan ei kovin kiinnostava hahmo.

Kafkassa sen sijaan on toisenlaista särmää ja vetoa. Hänen filosofointinsa tarinan muiden henkilöiden kanssa ovat välillä syvällisiä ja toisinaan niin kauniiisti muotoiltuja, että jos olisin 15-vuotias, jäljentäisin niitä varmaan johonkin muistikirjaan. Kun Kafka vieraili varjojen maassa, josta hänen äitinsä käski häntä poistumaan, mieleeni tuli Eino Leinon Tumma: "Tuo oli tumma maammon marja, syntymässä säikähtänyt; näki kauhut kaikkialla." Tummaakin neuvoivat tuonpuoleisessa asustavat sukulaiset: Vielä ei ole aika tulla tuonpuoleiseen. Muutkin ovat kohdanneet omat kauhunsa. Se on ihmisen osa. Kafkakin eheytyy niin kuin nykykielellä sanottaisiin; kohtaa menneisyytensä, sopeutuu nykyisyyteen ja suuntaa tulevaisuuteen.

Kirjan takakansiteksti kehuu teosta nobelin arvoiseksi mestariteokseksi jonkun nimeättömän kriitikon suulla (Kirkus Reviews). Tämä on minusta vähän liikaa sanottu, mutta ilman muuta teos on mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen. Joskus nuorempana saatoin lukea jonkin teoksen läpi ikään kuin velvollisuudentunnosta: pitäähän tämäkin teos tuntea! Nykyään jätän kirjan surutta kesken, jos se ei kolahda. Elämä on liian lyhyt yhdentekevien kirjojen parissa vietettäväksi! Murakamin monitasoinen teos kuitenkin ansaitsee lukijan vaivannäön.