Enpä olisi pari vuotta sitten osannut kuvitella, että elokuvissa käyminen on uutinen. Nyt on, siis minulle. Kävin eilen elokuvissa ensimmäisen kerran puolentoista vuoden tauon jälkeen. Se vaati vielä harkintaa. Koronatilanne on näissä maisemissa rauhallinen. Elokuvateatterin sali on iso ja maskin käyttöä vaaditaan, käytännössä siis suositellaan. Näillä edellytyksillä uskaltauduin paikalle nähdäkseni elokuvan Isä.

Isä on saanut osakseen runsaasti medianäkyvyyttä, ei vähiten pääosan esittäjä Anthony Hopkinsin voittaman Oscarin vuoksi. Elokuva on hyvä, mutta ei mielestäni mitenkään ylivertainen. Se ei myöskään ole ensimmäinen muistisairaudesta kertova elokuva, joten aihepiiriinkin on jo ehtinyt tottua. Mutta onhan se toki riipaisevaa katsottavaa, eikä elokuvaa katsoessaan voi välttyä pohdiskelemasta iäkkäimpien sukulaisten eikä omaakaan vanhuutta: millainen vanhuus  mahtaa olla edessä? Parasta elokuvassa on Hopkinsin taiturillinen näyttelijäntyö. Roolit elokuvissa Uhrilampaat, Pitkän päivän ilta ja Pukija ovat saaneet arvoisensa seuraajan. 

Kun pää on niin sanoakseni avattu, seuraavaksi aion miettiä, uskaltaudunko teatteriin ja konsertteihin. Kansalaisopiston maalauskurssiltakin olin viime talven poissa. Nyt oli tarkoitus ilmoittautua lempikurssille, mutta sepä olikin täynnä. Se oli aika yllättävää, koska yleensä tälle kurssille  mahtuu vielä sen alkaessa. 

Erilaisten tilaisuuksien laajemman avaamisen mahdollistamiseksi on suunniteltu rokotepassin käyttöönottoa. Se takkuaa, ja syrjintäkorttiakin on  heiluteltu. Senhän sai arvata.  Miten passin käyttö on ratkaistu  maissa, joissa se on jo käytössä? 

Televisiouutisissa kerrottiin kotihoidossa työskentelevästä  lähihoitajasta, jota ei ole rokotettu ja joka oli sairastanut vakavan koronan. Se on toki valitettavaa. Mutta millainen on rokottamattomien hoitajien asiakkaiden oikeusturva? He ovat joutuneet päästämään kotiinsa ja lähikontaktiin rokottamattoman hoitajan, vaikka eivät olisi uskaltaneet laskea kotiinsa esimerkiksi lapsiaan ja lapsenlapsiaan.