Surujenkerääjä on Katja Ketun esikoisteos, joka on minulta jostain syystä jäänyt ilmestymisvuotenaan huomaamatta. Ketun toisen teoksen Hitsaaja olen lukenut ja tänä vuonna ilmestyneen Kätilön ostin siskolle joululahjaksi äänikirjana. Toisen silmän verkkokalvovian vuoksi sisko lukee vähän kankeasti, joten äänikirjat ovat hänelle mieluisa vaihtoehto. Yhtään en tietysti ajatellut itseäni lahjakirjaa valitessani...

Surujenkerääjä on matka omaan taustaan. Miksi olen sellainen kuin olen? Eino Leinon sanoin itseään syntymässä säikähtäneeksi kuvaava nimihenkilö kuorii esille suvun salaisuuksia kerros kerrokselta ja poimii ne taakakseen. Taakka on raskas ja tieto lisää tuskaa. Siitä voi yrittää pyristellä eroon juomalla päänsä täyteen ja kieriskelemällä omassa erilaisuudessa: minähän nyt olen tällainen, kun minun sukunikin on ollut aina sellainen. Selvänä päivänä on pakko havaita, että surun kivet ovat tallella eteisen komerossa.  Vapautus tulee ulkopuolelta terapeuttisen joskin itsekin epävakaan Nuttuskehvelin avulla, ja kivet  kivet lentävät Aurajokeen.

Surujenkerääjän lappilaiset  ovat sellaisia kuin he useimmiten fiktiossa ovat. Joskus olen miettinyt, mitähän pohjoisen asukkaat mahtavat tuumia siitä mielikuvasta, jonka kirjallisuus heistä ja heidän elämästään luo. Valitettavasti tasapainoisista taviksista ei synny muhevaa kirjallisuutta, jos sellaisia nyt kulissien ja naamioiden takana on olemassakaan?

Katja Kettu on epäilemättä kiinnostavimpia nuoria kirjailijoita. Odotan malttamattomana, että pääsen kuuntelemaan siskon joululahjaa!