Tämä juttu ei ole totta. Se on painajaisunta. Paitsi että on, sekä totta että painajaista, mutta ei unta. Ei ole kahta viikkoakaan siitä, kun kirjoitin, miten reipas ja nuorekas muori on 12-vuotias havannankoira Luna. Niinhän se oli. Mutta nyt Lunaa ei enää ole. Se siirtyi sateenkaarisillalle myöhään perjantai-iltana. Syynä oli pyometra, jota ei näin iäkkäältä koiralta kannattanut eläinlääkärin mielestä ruveta leikkaamaan. Olin periaatteessa samaa mieltä, vaikka kurkkua kuristikin, kun jouduin myöntämään sen itselleni. Olen leikkauttanut märkäkohdun kerran aikaisemmin, mutta siihen sairastunut Kata-noutaja oli vasta viisivuotias ja toipui ongelmitta.

Miten näin pääsi käymään? Pyometra on salakavala, se muhii aikansa, ennen kuin sen voi havaita. Lunan tilannetta sotki vielä odotettavissa oleva ja myös alkanutkin juoksuaika. Edellisestä juoksusta oli seitsemän kuukautta, joka oli sille tyypillinen juoksujen väli. Niinpä pidin havaittavissa olevaa vähäistä eritettä vain juoksuajasta johtuvana. Sitä paitsi olin oppinut, että pyometra kehittyy useimmiten pari kuukautta juoksuajan jälkeen. Viime viikolla  Luna kuitenkin oksenteli muutaman kerran. Laitoin ruokaan Canikuria, mikä näytti auttavan. Muutama päivä meni ilman sen kummempia oireita. Sitten oksentelu palasi. Se oli määrältään vähäistä, mutta terve koira ei oksentele. Torstaina varasin  varmuuden vuoksi täksi päiväksi (maanantai) ajan tutulle klinikalle. Ajattelin, että tehdään nyt sitten terveyden yleiskartoitus ja poistetaan samalla hammaskivi.

Perjantaina Luna ei halunnut syödä ollenkaan. Illalla se oksensi myös veden, ja sillä oli lämpöä, joten lähdin sen kanssa päivystykseen, jollainen paikkakunnalla onneksi on. Ajattelin, että sillä on vatsainfektio, johon sen on saatava ab-kuuri ja mahdollisesti nesteytystä. Ultrassa sitten näkyi, mistä Lunan oireet johtuivat. Jonkinlaisella tietoisuuden tasolla olin jotain sen suuntaista uumoillut mutta poistanut sen liian ikävänä vaihtoehtona mielestä. Niin tyrmistyttävää ja niin sanomattoman murheellista.

Perjantaina sattui parikin sukulaista pistäytymään. Hekin ovat tyrmistyneitä. Miten niin lopetettu? Iltapäivällähän se hyppäsi syliin niin kuin aina ennenkin. Niinpä. Jossitteluun olisi helppo sortua. Se on kuitenkin turhaa. Yritän aina valita ratkaisun, joka minimoi koiran turhan kärsimyksen, vaikka  se raastaisi ihmistä.  Mutta miten lohdutonta onkaan luovuttaminen ja luopuminen,   aina.