Tänään tuli käytyä juurilla eli Pielavedellä, josta isävainaa oli kotoisin. Sukulaisia siellä ei enää ole, mutta  yhdellä serkulla on vielä kesämökki. Hautausmaalla katsastimme isovanhempien haudan. (Kolme isovanhempaani on kuollut ennen syntymääni, enkä muista neljännestäkään mitään.) Samassa haudassa on myös setä, hänen puolisonsa ja kaksi lastaan. Isoisoisän hauta löytyi myös. Lisää sukua olisi löytynyt kauempana sijaitsevasta  Kirkkosaaresta, mutta sinne emme tällä kertaa ehtineet lähteä seikkailemaan.

Sedän talo kirkolla on vielä pystyssä, tosin tuntemattomaksi tuunattuna. Pihapiirissä oli tuttu navetta ja sauna ja "kaivonpaikka".  Pellot ovat täynnä taloja, olleet jo iät ajat, sen toki tiesin ja olin nähnyt. Rannasta tunnistimme vanhan venevalkaman ja isot petäjät. Laivarannassa on kiva ravintola. Pihan riippakoivut sen sijaan olivat poistuneet kuvioista. Sisko muisti naapuritalon ja aitan, jonka rappusilla hänet on pikku penskana kuvattu. Itse tunnistin muutaman vanhan rakennuksen kuten Puustellin ja Suojalan.

Ymmärrän ihmisiä, jotka tekevät toivioretkiä Karjalaan! En olisi nuorempana voinut kuvitella, että lähden etsiskelemään jotain hautoja ja haluan tarkistaa lapsuuden muistikuvia. Ketä kiinnostaa! Mutta niin vaan ihminen muuttuu. Tulee halu olla kotoisin jostain, tuntea omat juuret konkreettisesti, se maaperä josta isä on nuorena miehenä lähtenyt kouluttautumaan ja työnhakuun, kaupunkilaistunut ja tehnyt siten myös perheestään kaupunkilaisperheen sen sijaan että olisimme olleet - niin mitä? Pienviljelijöitäkö? Tuskin. Isän kotitalosta ei olisi riittänyt kahdelle pojalle elantoa. Isä harrasti vanhoilla päivillään sukututkimusta, joka sekään ei minua silloin ihmeemmin kiinnostanut. Sukuseuran kokouksissa olen muutaman kerran käynyt ja oppinut, että suku on tullut 1500-luvulla Rautalammille Hämeestä.

Äiti puolestaan oli kotosin Iisalmen Runnilta. Siellä käymme joka kesä. Runnin kylpylän, Saarikosken kanavan ja pienen Kiurujoen kauniit, vehmaat rantamaisemat olivat äidin lapsuuden ympäristöjä. Luulen ymmärtäväni, mitä äiti tarkoitti, kun hän  usein muisteli sitä rauhaa, joka vallitsi lehmisavuilla iltalypsyn jälkeen: päivän työt alkoivat olla pulkassa ja kiireet ohi, lehmät asettuivat makuulle märehtimään, aurinko alkoi painua mailleen ja illan kosteus sai luonnon tuoksumaan. Ihminen saattoi hengähtää ja olla sinut itsensä ja koko luomakunnan kanssa.

Kauniina kesäpäivänä on mukava nostalgisoida. Tosiasiassa elämä maaseudulla on ollut enimmäkseen rankkaa työntekoa, ja itse olen aina ollut ja  halunnut olla kaupunkilainen. Yksi vuosi maaseudun kirkonkylällä riitti minulle; sen verran "maalaisuudesta" sentään on kokemusta. Jos olisi pakko asua maalla, niin asuisin mieluummin oikealla maatilalla kuin jossain kirkonkylän rivarissa. Maatilat tosin on Savossa ripoteltu pitkin korpia. Ahistavaa!