Monen aloitetun mutta tyhjänpäiväisenä kesken jääneen kirjan jälkeen sattui käteen kirja, jota ei voi sivuuttaa, Hans Falladan jo vuonna 1946 ilmestynyt teos Yksin Berliinissä.  Sen lukeminen oli raskasta; oli pakko pitää taukoja. Alkuteoksen nimi suomentuu suunnilleen Jokainen kuolee yksin, mikä kertoo teoksesta enemmän kuin uudelle käännökselle valittu nimi. Sota-ajan Berliini humisee kyllä taustalla, mutta elämää hallitsee kuolema. Sotilaat kuolevat rintamalla, vangit keskitysleireissä, toiset kidutetaan hengiltä tai mestataan. Jotkut tekevät itsemurhan, ja kun Saksan sotaonni on kääntynyt, on kotirintaman siviilien vuoro kuolla pommituksissa.Eikä kukaan voi ulkoistaa kuolemaansa; jokainen kuolee itse. Fyysisen kuoleman ohella kuolee paljon muutakin kuten moraali.

Yksin Berliinissä perustuu tositapahtumiin: Kun työläispariskunta Elise ja Otto Hampelin ainoa lapsi Otto kuoli sodassa, he alkoivat vastustaa natsihallintoa jättämällä julkisille paikoille postikortteja, joissa arvosteltiin sotaa, natseja ja jopa itse Hitleriä. Tämä oli  äärimmäisen vaarallista. Falladan teoksessa Hampelit ovat saaneet nimen Quangel. Kun Gestapo saa tiedon korteista, se alkaa tietenkin jäljittää niiden lähettäjää. Vähitellen rengas Quangeleiden ympärillä kiristyy ja tapahtuu vääjäämätön: heidät vangitaan ja tuomitaan absurdin oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan.

Quangeleiden lisäksi teoksen henkilögalleriaan kuuluu kourallinen muita hyviksiä ja kavalkadi  surkimuksiä ja raakalaisia. Heidän kauttaan kuvataan sitä kurimusta, johon ihmiset ovat joutuneet. Kaikki vakoilevat kaikkia. Elämää hallitsee pelko ja taistelu henkiin jäämisestä: tänään olet olemassa; huomenna sinut voidaan pyyhkäistä pois. Vallitseva ideologia ja sota on nostanut roskasakin valtaan  ja oikeuttanut ihmisten alhaisimmat vaistot, joita he pidäkkeettömästi toteuttavat. Eipä silti, jo aikalaislukijat ovat moittineet Falladaa ihmiskuvauksen mustavalkoisuudesta. Sellaista se onkin, mutta se ei vähennä teoksen vaikuttavuutta.

Sillä vaikuttava, suorastaan ahdistava teos Yksin Berliinissä todellakin on. Heti sodan jälkeen Saksassa (uskomattomasti vain neljässä viikossa!) kirjoitettuna teoksella ei ole missään mielessä etäisyyttä kuvaamiinsa tapahtumiin, mikä kääntyy sen ansioksi. Yksin Berliinissä on teos, joka kaikkien valtaapitävien tulisi lukea. Samoin niiden, jotka puhaltavat henkeä natsismiin ja niiden, jotka yrittävät taas tehdä rasismista tai aggressiivisesta nationalismista salonkikelpoista, ja meidän jotka katsomme maailman muuttumista sivusta ryhtymättä vastarintaan. Minun on pakko kysyä itseltäni, mihin joukkoon olisin kuulunut sota-ajan Berliinissä. Varmaankin pelkureihin, valitettavasti. Meillä taviksilla olisi kuitenkin hetkemme ja keinomme: joukkovoiman käyttö ennen kuin  on liian myöhäistä. Mutta olemmeko oppineet historiasta mitään? Tuskin. 

P.S. Teoksen suomentaja Ilona Nykyri sai suomennoksestaan Mikael Agricola -palkinnon. Maallikon on mahdoton arvioida, minkälainen haaste 40-luvulla kirjoitettu ja puhuttu saksa on suomentajalle. Itse vierastin hieman kirjan puhekielisiä osuuksia. En oikein hahmottanut, mitä tavoiteltiin: 40-luvun Helsingin työläisten puheenpartta vai jotain muuta. Kokonaisuutena ottaen tämän järkelemäisen teoksen suomentaminen on kulttuuriteko ja sulka suomentajankin hattuun.