Otsikon lause on peräisin Koiramme-lehden kuvatekstistä. Voipi olla totta tai sitten ei. Yksikään omista koiristani ei nimittäin ole  30 vuoden koiraharrastuksen aikana karannut kotoaan. En sano tätä mainostaakseni itseäni, mutta jokin syy asiantilaan on varmaan olemassa.

Kaupungissahan koirilla ei juuri ole tilaisuuttakaan karata, mutta kesämökillä ne ovat aina olleet - juoksuaikoja lukuun ottamatta - irti. Asiaa onkin kai auttanut se, että kaikki koirat ovat olleet narttuja, jotka ehkä pysyvät helpommin omissa nurkissa kuin urokset. Myöskin laumavietti vaikuttanee asiaan; koiria on aina ollut enemmän kuin yksi, sitä ensimmäistä lukuun ottamatta. Voisivathan ne tietysti karata porukalla, mutta porukan pomona on aina ollut jokin selväjärkinen (= vähemmän seikkailunhaluinen) tapaus, joka on pitänyt laumansa koossa ja kotona.

Luulen, että asiaan vaikuttaa myös se, että pyrin pitämään pentuja ja nuoria koiria irti niin paljon kuin mahdollista opetttaen niitä siinä samalla seuraamaan itseäni. Kun vapaana liikkuminen on koiralle ihan peruskauraa, niin irti pääseminen ei aiheuta sille niin mykistävää vapaudenhuumaa, että sen pitäisi kadota horisonttiin. Ja sitä luoksetuloa yritän myös pentujen ja nuorison kanssa harjoitella, mutta mitään sataprosenttisia tottelijoita koirani eivät milloinkaan ole olleet, kenties ensimmäistä eli Kata-noutajaa lukuun ottamatta.