Nonnih - kellot on käännetty taaksepäin ja saatu tunti "lisäaikaa". Jospa käyttäisin sen kirjoittamalla viimeinkin loppuun tämän aiheen; uusiakin olisi jo päässä muhimassa. Edellisessä osiossa siis siirryin jo käsittelemään kehitystä, joka ei ole  yksinomaan myönteistä, jos ollenkaan. Mustavalkoisuuteen ei kuitenkaan ole syytä sortua; asioilla on puolensa.

Otanpa taas vauhtia menneisyydestä. Kuten olen jo tainnut kertoa, minun lapsuudessani koirat kuuluivat ensisijaisesti maaseudulle; pitihän talossa toki olla jahti ja/tai vahti.  Koira oli eläin muiden maatilan eläinten joukossa ja sellaisena siihen suhtauduttiin. Kaupungeissa puolestaan oli huomattavasti vähemmän koiria kuin nykyisin. "Tosiharrastajilla" oli pk-rotuisia koiria; lemmikkeinä  rotukoiria oli  ehkä vähän varakkaammalla väellä; sekarotuinen siellä, toinen täällä. Suuri osa ihmisistä oli maalta kotoisin.  Siteet maaseutuun  eivät olleet vielä katkenneet, joten eläin ei ollut sellainen kummajainen, jollainen se joskus tuntuu ensimmäistä koiraansa hankkivalle olevan. En muista, että kukaan olisi kunnioittanut koiraa pronominilla hän ja ilmoittanut, että se on täysivaltainen perheenjäsen. Koiranpito saattoikin  olla nykykatsannossa vähän karua, mutta toisaalta mutkatonta eikä nykyisenkaltaista hössötystä esiintynyt. Se ei tarkoita sitä, etteikö koirasta olisi huolehdittu myös hyvin. Kun vanhempieni pystykorva oli 40-luvulla sairastunut pentutautiin, sen pelastamiseksi oli tehty kaikki, mikä oli silloisissa oloissa mahdollista. Koiralle mm. oli kokeiltu erästä ihmisten lääkettä, valitettavasti turhaan.

Nykyään koirien asema ihmisten seuralaisina on aivan toisenlainen. Siinä on paljon hyvää, mutta lieveilmiöiksi ovat nousseet mm. kukkahattuistuminen ja kettutyttöistyminen. Kukkahattuistuminen on toki hatara määritelmä. Minulle se tarkoittaa asennetta, jossa koira ei ole enää koira vaan hän, jonka puolesta pitää olla valmis tekemään kaikki siinä määrin, että uhrautuminen menee jo överiksi eikä palvele koiran etua. Muutama esimerkki: Koiranpentu syntyy kuurona tai peräti sokeana.  Koira loukkaantuu niin vakavasti, että siltä pitää amputoida raaja tai sen takapää halvautuu pysyvästi. Kukkahattujen mielestä lopettamista ei saisi edes harkita. Koirallahan on oikeus elää! Samat ihmiset heittelevät  grillimakkaraa nassuun murehtimatta, että siinä menee kurkusta alas kammottavissa tehotuotannon  oloissa kasvanutta, nuorena tapettua, tervettä eläintä. Olen asiaa joskus kummastellut. Selitys on, että koira on lemmikkieläin ja sika-nauta tuotantoeläin...

Eläinlääkinnän sinänsä myönteinen kehitys on myös johtamassa mahdottomuuksiin. Kun koirille pystytään tekemään yhä vaativampia ja samalla kalliimpia toimenpiteitä, niiden teettäminen alkaa muodostua normiksi: sinun pitää teettää toimenpide, vaikka et oikeastaan haluaisikaan. Jos et teetä, olet huono koiranomistaja, kaverisi katsovat kieroon ja sinut haukutaan lyttyyn jollakin keskustelupalstalla, jolle olet eksynyt kysymään neuvoa. Ai että ei ole rahaa? Minä ainakin ottaisin lainaa tai myisin auton, jos muu ei auttaisi, kuului eräskin neuvo. Tietenkin keskustelupalstalla kiillotetaan omaa kilpeä ja voidaan IRL menetellä eri tavalla, mutta jotain nämä keskustelut kuitenkin asenneilmastosta kertovat.

Kettutyttöistymisellä tarkoitan näkemystä, jossa koko (rotu)koiraharrastus halutaan ampua alas: siinä ei näet ole mitään  hyvää. Asenteesta oli hupaisa esimerkki tämän viikon Hesarin NYT-liitteessä julkaistu nimimerkki Kalalokin puheenvuoro. Tunnetta on mukana vähintään tarpeeksi, mutta argumentointi on sieltä ja syvältä. En ole itsekään rotukoirainstituution harras ihailija ja olen jo 80-luvulla kirjoittanut asiasta ensimmäisen kriitiisen ja näin jälkeenpäin ajateltuna vähän lapsellisenkin  jutun. (Elin siinä vaiheessa itse juuri sitä besser wisser -kautta, joka minua nyt nuorissa harrastajissa huvittaa ja ärsyttää . ) Lasta (rotukoiria) ei kuitenkaan ole syytä heittää pesuveden mukana. Sitkeällä, asiantuntevalla ja paneutuvalla työllä tämäkin laiva kääntyy hitaasti mutta  varmasti uusille uomille.

Koiranpito on periaatteessa hyvin yksinkertaista. On kummallista, että sen tueksi tarvitaan nykyään kokonainen liuta ammattilaisia, joita ei muinoin ollut olemassa eikä voinut edes kuvitella tarvittavan. Koirahierojan ja koirien fysioterapeutin tarpeellisuuden ymmärtää. Mutta jotain on pielessä, jos ongelmakoirakouluttajien tai koirapsykologien tarve yhä kasvaa. Mistä se kertoo? Ovatko koirien luonteet kehittyneet väärään suuntaan? Ottavatko ihmiset vääränlaisia, omiin olosuhteisiinsa ja taitoihinsa sopimattomia koiria? Ovatko ihmiset etääntyneet niin kauaksi "luonnosta", ettei eläimen järkevä kohtelu suju heiltä itsestään? Ovatko he  joka suunnalta tuputettavien, ristiriitaisten  neuvojen hämmentämiä? Vaivaako meitä nykyajan koiraharrastajia eräänlainen liika viisaus? En filosofoi tätäkään sen pitempään, koska aion kirjoittaa tästäkin asiasta joskus enemmän.

Vihonviimeisinä asioana mainitsen tässä lyhyesti vielä pari: Mikä merkitys on sillä, että yhä useampi (?) koira on harrastus- ja kilpakoira, siis väline, kuten metsästyskoirat ovat koko ajan olleet? Rotuja on nykyään hirveä määrä ja uusia kehitellään "uusissa" kennelmaissa. Kuka niitä tarvitsee? Näitäkin asioita pohdiskelen, jahka kerkiän.