Pentukoiran kanssa liikkuessa ei voi olla huomaamatta, mikä kaikkea ihmiset mättävät maahan. Se kaiken voi tonkia pennun suusta: karamelli- ja jäätelöpapereita sekä -tikkuja;  juomapakkauksia, kansia, korkkeja  ja pillejä; ruokapakkauksia ja kääreitä; paperinenäliinoja, tupakantumppeja  - ja purukumeja. Viime aikoina Rosita on erikoistunut purukumien jahtaamiseen ja on siinä varsin taitava.  Se tietää, että torppaan sen aikeet, jos onnistun ne huomaamaan. Niinpä se on hionut tekniikkansa niin sujuvaksi, että saattaa onnistua lyhyelläkin lenkillä sieppaamaan kolme purukumia. Huomaan toki näkyvillä olevat purukumit, mutta en haista niitä kuten Rosita. Se nuuskii muina koirina maahan pudonneita lehtiä - ja naps! Alta löytyi kuin löytyikin purukumi.

Todennäköisesti purukumit vaeltavat koiran suoliston läpi haittaa aiheuttamatta, mutta minulla on kuitenkin tapana tonkia ne pois koiran suusta. Rositan kunniaksi on sanottava, että se antaa kiltisti ottaa purukumin pois, vaikka yrittääkin tunkea sen jonnekin suun takaosaan. Ehkä purukumien metsästys on sen mielestä niin hauska leikki, että suun tonkiminen on hinta, joka siitä huvista kannattaa maksaa.